maanantai 31. lokakuuta 2016

Kokemuksia koirankoulutuksesta

Ajattelin välillä kirjoittaa jotain vähän positiivisempaakin, kun tuntuu etten ole osannut blogata mistään muusta kuin huonoista asioista. Tai ehkä niitä on nyt vain tapahtunut lyhyessä ajassa niin paljon, että minusta on tuntunut ettei elämässäni muuta olekaan.
Päädyin sitten aiheeseen koulutus.

Minulla on ollut kovempi koira koulutettavana. Milo oli nuorempana hyvinkin ohjaajakova, eikä erityisen miellyttämishaluinen. Todennäköisesti se ei vain ollut oppinut ensimmäisenä elinvuotenaan toimimaan yhteistyössä ihmisen kanssa, eikä sen ollut tarvinnut tehdä töitä huomion, lelun tai ruoan eteen. Milo siis tuli minulla 1-vuotiaana nimikkeellä "ongelmakoira".
Milo oli hirvittävän kiihkeä, reaktiivinen ja melko terävä. Se reagoi kaikkeen uhkaan valehyökkäyksellä ja rähinällä. Toisaalta se rakasti palloja, oli ahne ja kesti todella hyvin toistoja toiston perään. 

Alkuun tuntui siltä, etten mitenkään löytänyt sen koiran kanssa yhteistä säveltä - minä en ymmärtänyt Miloa, eikä se ymmärtänyt minua. Kaiken huipuksi eräs sen aikaisen treeniseurani kouluttajista oli sitä mieltä, että minulla ja Milolla oli johtajuusongelma, että kaikki ongelmamme johtuivat yksinomaan siitä. Totta kai 16-vuotias minä kuunteli vanhempaa, kokeneempaa, tokopuolella varsin menestynyttä ihmistä, joka oli myös erikoistunut erääseen koulutusmetodiin. Näin minä tutustuin PEVIin (keksijänsä Pertti Vilanderin mukaan nimetty koirankoulutusmuoto).

Kyseinen koulutus sisälsi johtajuuden vahvistamista (kuka ruokaili ensin ja miten, kuka meni ensin ovesta... jne.), jääkauden, ketjupannan käytön ja siitä nyppimisen, kolinapurkin, tarkasti ohjatut tokotreenit myöhempinä viikkoina ja kummallisen lenkityksen (koiran piti saada haistella niin paljon kuin se halusi, mutta se ei missään nimessä saanut mm. vetää hihnassa).
Jääkauden aikana Milo muuttui apaattiseksi - se oli kuulemma hyvä (!) merkki. Koira vain makasi pedillään, ei reagoinut juuri mihinkään, eikä halunnut syödä. Kun Milo ruokailun yhteydessä sai huomiota, se ei tiennyt kuinka siihen olisi tullut suhtautua - innostua silmittömästi vai jatkaa apaattisena istumista, tietämättä mitä siltä oikeastaan haluttiin. 
Ketjukaulain aiheutti Milolle ainoastaan nypityt kaulakarvat, ja varmasti tuhottomasti lihasjumeja kaulaan, niskaan sekä lapoihin Kolinapurkki sai Milon entistä epävarmemmaksi sen kohdatessa lenkillä vieraita koiria tai reagoideissaan johonkin ei-toivotulla tavalla. Rähinän sijaan Milo luimisteli, vaihteli käytöstään pako-puolustus -linjalla, peläten kai koko ajan, että milloin kolinapurkki helähtää taas. Jossain vaiheessa Milo jätti kaikki pienet elkeet (murina, karvojen pörhistäminen, hampaiden näyttö...) siirtyi suoraan joko pakenemiseen tai hyökkäykseen.

Täyttä paskaa koko PEVI-metodi. Mutta mitäpä ei epätoivonen teini tekisi, kun uuden koiran kanssa ei tunnu etenevän mihinkään.

Kyseisen koulutusmetodin aiheuttamia jälkiä korjailin seuraavat vuodet. Milosta tuli loppujen lopuksi hyvä harrastuskoira, erityisesti tokossa. Se menestyi melko hyvin, ottaen huomioon erityisesti sen ensimmäiset vuodet, jolloin sekä edelliset omistajat että minä olimme tehneet Milon kanssa suuria, jopa peruuttamattomia virheitä.
Milosta ei koskaan tullut täysin koiravarmaa, mutta se pystyi ohittamaan toiset koirat lähes ongelmitta. Sitä pystyi pitämään irti melkein missä tahansa, se suhtautui vieraisiin ihmisiin pidättyväisen ystävällisesti, tokon paikkamakuussa se ei enää kokenut tarpeelliseksi puolustaa itseään muilta koirilta. Se oli Siriukselle hyvä isoveli ja leikkikaveri.
Nykyään kohta 14-vuotias vaari on lähes kuuro ja liikkeet ovat hidastuneet huomattavasti, mutta edelleen se yrittää innokkaasti tehdä tokoa kun näkee minun treenaaavan kooikkereiden kanssa. 

Kiitokset kuitenkin PEVIlle siitä, että opin sen, kuinka koiria EI pidä kouluttaa. Fyysisyydellä ja pelkällä vääriin toimintoihin keskityvällä koulutuksella ei pitkälle päästä. Mitä koira voi siitä oppia? Jääkaudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Se sulkee kommunikoinnin koiran ja omistajan väliltä kokonaan sen sijaan, että omistaja yrittäisi oppia tuntemaan koiransa ja lukemaan sen elekieltä paremmin. 

Johtajuuteen en usko enää laisinkaan.
Koira ei pidä ihmistä toisena, kaksijalkaisena, hassusti ääntelevänä koirana. Koira pitää meitä ihmisenä, toisena lajina, jonka kanssa kannattaa selviytymisen takia olla sovussa. Koira ja ihminen elävätkin eräänlaisessa symbioosissa, joissa molemmat hyötyvät toisistaan. Opportunistina koira oppii helposti, millä tavoilla se saa ihmiseltä haluamansa, olipa kyseessä sitten ulospääsy, ruoka tai leikki.


Itse pidän enemmän sanasta vanhemmuus koirien (tapa)koulutuksen kanssa. Vanhemmuuteen ei liity vahvaa dominanssia, eikä niin tiukassa olevaa valtakäsitystä tai hierarkiaa kuin johtajuuteen.
Koirat jotka pyrkivät dominoimaan kaikkia muita koiria ja ihmisiä, ovat todennäköisemmin todella resurssiahneita ja hyvin tarkkoja resursseistaan. Toinen vaihtoehto on epävarmuus, heikko hermorakenne ja liiallinen terävyys. Näihin asioihin voi kuitenkin jalostuksella ja osittain myös koulutuksella vaikuttaa.

Nykyään olen opetellut koirien kanssa käyttämään paljon naksutinta, nami- ja kosketusalustaa. Odotan niiden tarjoavan itse jotakin toimintoa, josta sitten palkkaan koiran, kun se etenee haluamaan suuntaan.
Toisinaan käytän edelleen houkuttelua ja johdattelua, koska en ole vielä löytänyt kaikkiin temppuihin ja liikkeisiin (esim. seuraaminen, perusasento) sitä tekniikkaa, joilla saisin koiran ymmärtämään itse mitä haluan sen tekevän.


Ehkä joku päivä koen sen ahaa-elämyksen, ja osaan kouluttaa koirani niin, että se on oppinut kaikki osaamansa asiat tarjoamisen kautta ilman houkuttelua. Olen huomannut, että tarjoamisen kautta koulutetut koirat kestävät paremmin epäonnistumisia ja virheitä, ne motivoituvat jo pelkästä tekemisestä ja ennen kaikea ne tekevät pyydetyt asiat iloisemmin kuin muilla tavoin koulutetut koirat.
Jokainen tietysti kouluttaa omalla tavallaan, mutta toivon että ensisijaisena ajatuksena kouluttamisessa olisi toimiminen yhteistyössä koiran kanssa niin, että koirastakin on oikeasti hauskaa tehdä töitä.

Näin meillä sitten treenataan nykyään suurimmalta osin. Koirilla näyttää olevan oikeasti aika kivaa.


Aurinko treenailee kirjan päällä.


Soraya ja tasapainotyyny.

Siriuksen kirjatreeni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti