maanantai 17. lokakuuta 2016

AA -kirjoitus: ahdistuksesta agilityyn

Minä kuulun niiihin ihmisiin, jotka vähättelevät omia oireitaan kun taas lemmikkiä (minun tilanteessani koiraa) ollaan heti viemässä pienenkin muutoksen takia eläinlääkäriin. Kaiken päälle olen vielä sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu kaikesta, stressaa valmiiksi jo etukäteen ja ajattelee aina pahimpia vaihtoehtoja.
Suoraan sanottuna, pelkään luopumista. Varsinkin ennenaikaista luopumista. Siksi kai olen niin hysteerinen Aurin kanssa tällä hetkellä. Välilevytyrä, välilevyn rappeuma, spondyloosi, selkäkasvain... Olen käynyt varmasti kaikki vaihtoehdot päässäni läpi, ja minä hullu vielä etsin niistä kaikista lisää tietoa: oireita, diagnooseja, hoitokeinoja.
Hetkittäin minä muista jo saaneeni diagnoosin, jonka mukaan Aurinkoa hoidetaan. Sitten taas tuijotan tuota koiraa, löydän (löydänkö oikeasti?) joitain uusia tai erilaisia oireita, ja uusi ahdistuneisuuskohtaus on valmis. 

Pahinta on se, kun tuntuu ettei oma kroppa enää kestä menossa mukana. Päässä on tuhat ja yksi ajatusta, joista mistään ei saa kiinni. Ne ovat kuin yöllä kahdeksankaistaisella moottoritiellä ylinopeutta ajavia autoja, jotka jättävät jälkeensä vain sumeita valoviivoja.
Tuntuu kuin kallon alla olisi jäävettä. Se tuntuu kummalliselta, kylmyys tulee aaltoina  kallonpohjasta aina otsalle asti. Toisinaan tulee sellainen olo kuin pyörryttäisi, maailma ei keinu mihinkään mutta kaikesta tulee silmissä epätarkkaa. Korvat saattavat mennä lukkoon tai ne alkavat humista.
Rintakehää ympäröi metallinen, leveä vanne. Siltä se ainakin tuntuu. Toisinaan se puristaa niin lujasti, että henki ei meinaa kulkea. Hengitän pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Sydän tuntuu hakkaavan rintalastaa vasten niin kovaa, että sykkeen voisi melkein nähdä ihon läpi. Sitten taas tulee se tunne kuin sydän jäätyisi; se on kylmä, aivan kohmeessa, hyinen. Niin kova jää, ettei sydän voi enää liikkua.
Lihakset saattavat krampata ja mennä lukkoon, kädet tärisevät, ja minun on vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Olen todella levoton, en voi olla paikollani tai  minun on ainakin pakko päästä tekemään jotakin käsilläni. Puren huomaamattani hampaita niin lujaa yhteen, että leukalihaksiini alkaa sattua. Yskin niin kauan kunnes minulle tulee oksennusrefleksi (mutten kuitenkaan oksenna).
Puhe on nopeaa ja ajoittain sekavaa, välillä taas kaikki tuntuu hidastetulta enkä meinaa saada sanoja ulos suustani, ihan kuin ne jäisivät kurkkuun kiinni. Änkytän, unohtelen sanoja, en saa ajatuksestani kiinni että voisin sanoa sen, mitä haluan.
Nukahtaminen on vaikeaa. Rauhoittuminen on vaikeaa. Keskittyminen on vaikeaa. Tunteiden käsittely on vaikeaa, jos ainoat tunteet, joista saan kiinni ovat ahdistuneisuus ja pelko. Sekä epätietoisuus siitä, mistä kaikki johtuu, mitä tulee tapahtumaan ja onko mitään, mitä minä olisin voinut tehdä toisin.

Tämä kuvaa ajatuksia pääni sisällä melko hyvin.
Kaiken lisäksi agility aiheuttaa minulle nykyään samanlaisen olon. Olen alkanut pelkäämään sitä lajia. Harrastelen sitä kyllä Sorayan kanssa, mutta yritän olla todella varovainen ja edetä kaikessa rauhassa. Pelkään rikkovani koirani (taas).
Olen nähnyt niin monta videota ja lukenut niin monta kirjoitusta siitä, kuinka koirat ovat menneet syystä tai toisesta jostakin kohdasta rikki tehdessään agilitya. Niin on todennäköisesti Aurinkoisenkin kohdalla - tai ainakaan tiukat käännökset ja hypyt, kiihdytykset ja äkkijarrutukset eivät ole tehneet kerran rikkoutuneelle (discospondyliitti, osa 1 vuonna 2013) selälle todellakaan hyvää. Nyt vain sille tuli kuukausi sitten lopullinen stoppi vastaan, Aurin selkä ei enää kestänyt vaan koira alkoi oireilla todenteolla, ja nyt ollaan taas sydän syrjällään toipumisen kanssa.
Siksi mietin, ettei mikään laji ole sen arvoista, että haluaisin rikkoa oman, rakkaan koirani. Tiedän olevani jokseenkin hysteerinen ja varmaan myös ylivarovainen tiettyjen asioiden kanssa, mutta siinä piilee myös totuutta. 

Agility ei ole kehittynyt sitä mukaa, mitä sen suosio on kasvanut. Nopeudet nousevat, estekorkeudet ovat erityisesti makseilla suorastaan hurjia, ja kaikenlaisista käännöksistä, keppikulmista ja kontakteille nousuista on tehty entistä haastavampia. Agility vaatii todellakin erinomaista fysiikkaa koiralta, niin luiden, lihasten kuin niveltenkin osalta. Hyvä esteosaaminen, ohjaaja ja lihashuolto auttaa paljon, sekä mahdollisesti ennaltaehkäisee ongelmia.
Silti onnettomuuksia tapahtuu. Silti koiria menee rikki. Ihmisiä myös, mutta ihmisellä on ollut vapaus valita harrastavansa agilitya - koiralla ei. Olkoonkin, että osa koirista nauttii agilitysta, mutta ne voisivat nauttia yhtä paljon myös vaikka canicrossista tai koiratanssista. Todennäköisesti koira nauttii niistä asioista, joista se saa palkkaa ja joita se pääsee tekemään yhdessä omistajansa kanssa.
Oli harrastuslaji mikä tahansa, se on kuitenkin aina koiranomistajan päätös. Jos koira ei "syty" johonkin lajiin tai sen fysiikka ei kestä jotakin lajia, omistaja voi vaihtaa harrastusta sen kanssa. Mutta jälleen omistaja valitsee myös uuden lajin, koska koiralle on aivan yhdentekevää, kisaako se jossakin virallisessa lajissa MM-tasolla ja saa titteleitä nimensä eteen, vai haisteleeko se metsässä männynkäpyjä kun omistaja kuvaa oravia. 
Ihminen haluaa koiralleen titteleitä, ihminen haluaa menestystä, ihminen haluaa näyttää muille osaavansa kouluttaa, ohjata, kasvattaa ja esittää koiraansa. Koira vain on. Se luultavasti haluaa vain tehdä asioita omistajansa kanssa, juosta, leikkiä, syödä ja elää hetkessä. 

Me vaadimme koiriltamme kummallisia asioita. Silti nuo hyväntahtoiset, opportunistiset koiraeläimet mukautuvat meidän tahtoomme ja haluavat miellyttää meitä.
Olisiko se siis liikaa vaadittu, jos omistaja kuuntelisi myös hetken koiraansa ja tekisi välillä asioita, joita koira haluaa tehdä ilman omistajansa aloitetta? Kuten vaikka haistella vartin verran niitä männynkäpyjä, koska se vain on yksikertaisesti koirasta niin mielettömän mielenkiintoista?


1 kommentti:

  1. "Ihminen haluaa koiralleen titteleitä, ihminen haluaa menestystä, ihminen haluaa näyttää muille osaavansa kouluttaa, ohjata, kasvattaa ja esittää koiraansa. Koira vain on. Se luultavasti haluaa vain tehdä asioita omistajansa kanssa, juosta, leikkiä, syödä ja elää hetkessä."

    Tämä. Tämätämätämätämä x 1000. Mulla itselläni on tavallaan koiraharrastamiseen sellainen viha-rakkaussuhde. Toisaalta viihdyn koiraharrastusten parissa ja parasta se on silloin kun sekä itselle että silminnähden myös koiralle tulee siitä hyvä mieli. Mutta toisaalta vihaan sitä kilpailua, kilpailua ihan kaikesta. Kenen koira on fiksuin, nopein, ketterin, vietikkäin, vauhdikkain... Ja sitten vielä, että kenellä on se ultimaattisen paras koiraROTU. Ihan kuin senkin voisi muka jotenkin mitata. Itse olen aika-ajoin kovasti täynnä koiraharrastuksen kilpailuhenkisyyttä... Juurikin tuosta yllämainitsemastasi syystä; koiralle se koko asia on aivan täydellisen yhdentekevää as far as we know.

    VastaaPoista