Vuoden viimeinen

Joulun kolme päivää menivät ihanan rauhallisissa merkeissä vanhempieni kotona. Koirat nauttivat olostaan sydämensä kyllyydestä, kuten myös minä itse. Edes muutamana päivänä ei tarvinnut ajatella mitään muuta, kuin joulua ja sen luomaa tunnelmaa

Vuotta 2016 on 365 päivää takana. Tänään täyttyy 366. päivä. 

En ole ennenkään tehnyt lupauksia, tavoitteita tai listoja siitä, mitä minä aion tehdä joko itselleni tai koirieni kanssa, enkä tee sitä nytkään. 

Suunnitelmat eivät kuitenkaan pysy samoina, lupaukset ja tavoitteet romuttuvat syystä mistä tahansa - jotka vielä usein ovat täysin minusta riippumattomia. En jaksa enkä halua ajatella mitään pitkän ajan tavoitteita. Mennään sillä, mitä meillä on tänään. Huomenna kaikki voi mennä taas uusiksi, hyvällä tai huonolla tavalla.

Vuosi 2016 ei ole ollut hyvä vuosi. Toki siinä on ollut hyviäkin asioita, mutta paljon enemmän niitä huonoja. Jos voisin, poistaisin tämän vuoden muististani.

En toivo ensi vuodelta mitään, enkä usko että se välttämättä on tätä vuotta parempi. Ehkä minä vain olen paremmin varustautunut vastoinkäymisten varalta, tai ainakin pystyn käsittelemään niitä hieman paremmin kuin tänä vuonna.

Mutta pääsen sentään aloittamaan uuden vuoden puremasta vihdoin-ja-viimein parantuneella kädellä! Lisäksi sain ryhmäpaikan kevätkaudelle rallytokoon, jossa käyn vuoroviikoin treenaamassa Siriuksen ja Aurinkoisen kanssa. Sorayan kanssa jatketaan edelleen agilitya.

Aurille tosin tulee heti ainakin 3 viikon tauko rallytokotreeneihin, koska rouvakoira aloitti juoksut. Nyt se makaa närkästyneen näköisenä pedillään punaisissa pöksyissään. Saa nähdä, kuinka käy tärppipäivien aikaan ja saadaanko laitettua alulle pieniä koiraitiöitä. Jotain odotettavaa (jännitettävää, ahdistuttavaa, itkettävää) tulevallekin vuodelle!

Loppuun vielä tämän vuoden viimeiset agilitytreenit Sorayan kanssa, kyllä se on vaan hieno tyttö ♥

Joulu ♥

Rauhallista ja ihanaa Joulua kaikille blogini lukijoille!

Hiljaa leijaa maahan hiutaleet.
Kimmeltäen matkallaan.
Hiljaa,loistaa valot kynttilöiden,ne luovat joulun tunnelmaa
Kuiskata vain saa on kuusi tuotu huoneeseen.
Latvaan tähti tuikkimaan.

Onnea seuraa epäonni?

Pitkäänhän minä pähkäilinkin, että miten Aurinko toimii kahden kuukauden sairasloman jälkeen. Lähinnä psyykkisesti, fyysisen puolen kun pitäisi olla kunnossa monen koirien terveysalan ammattilaisen mielestä. Viimeisenä ilmopäivänä laitoin Aurin tiedot menemään eteenpäin rallytokokisoihin. Täytyy sanoa, että kyllä kannatti.

LAUKAn rallytokokilpailujen tuomarina toimi Pia Heikkinen, joka oli tehnyt hieman keskittymistä vaativan radan (että löysi oikeasti seuraavalle kyltille ja lähti pujottelemaan oikeita tötteröitä). Minä hankin ihan itse meille 13 virhepistettä samalta kyltiltä (uusinta ja tvä), koska en vaan osaa tehdä kunnollista täyskäännöstä vasemmalle.
Huomasin että Aurinko alkoi paineistumaan minun turhautumisestani, joten mieluummin otin -13vp kuin että koko rata olisi mennyt päin persettä koiran ahdistumisen takia. Pari kauneusvirhettäkin tehtiin, joka tietää siis lisää hienosäätöä treeneihin.

Loppujen lopuksi pistemääräksi kertyi 84/100p, eli toinen hyväksytty tulos avoimesta luokasta. Lisäksi kotiintuomisina oli tuomarinpalkinto päivän iloisimmasta suorituksesta, jossa koira todellakin palkittiin maaliin tullessa hienosta suorituksesta (minä hihkuin ja lepertelin ja lässytin ja silitin ja...). Siitä tuli hyvä mieli, mutta kaikista parasta oli se, että Aurinkoisella oli oikeasti kivaa radalla. Sen häntä heilui, silmät loistivat ja se jopa pyrki hieman edistämään seuraamisessa, kun oli vaan niin 

hauskaa

Sirius pääsi kokeilemaan VOI-luokkaa nollakoirana; poitsu yllätti minut totaalisesti saaden 91/100 pistettä! Virallinenhan tämä tulos ei ole, ja oikealla puolelle tehtävät kyltit vaativat vielä paljon harjoitusta, mutta ehkä tuo pistemäärä vähän madaltaa kynnystä osallistua voittajaluokkaan virallisesti ensi kesänä.

Sunnuntaina oli sitten Sorayan vuoro. Lauantai-iltana rallytokokisojen jälkeen suunnattiin Lahteen yöksi brasilianterriereiden keskelle. Sunnuntaiaamuna (ihan liian varhain) täytyi lähteä Messukeskukseen. Onneksi kooikerhondjet olivat ensimmäisinä kehässä, joten aikataulu pysyi taatusti samana kuin mitä papereihin oli merkitty.

Paikalla oli kaiken kaikkiaan 22 kooikkeria, ja Soraya oli ainoa juniorinarttu! Aika erikoista, olihan kyseessä Vuoden Voittaja -näyttely ja jaossa jos minkälaisia titteleitä (sekä niiden myös menolippuja Cruftsiin).

Eipä siinä sitten, tuomari Kirsi Nieminen tykkäsi Sorsasta sen verran, että tulos oli JUN ERI1 SA VARA-SERT Juniorivoittaja 2016! Ja kuten arvostelussakin lukee kahteen kertaan, Soraya esiintyi aivan ihanasti

Erinomaista tyyppiä oleva
reippaasti esiintyvä narttu,
jolla on kaunis pää ja viehättävä ilme.
Hieno ylälinja. Erinomainen runko.
Hyvä raajaluusto ja kulmaukset.
Liikkuu hyvällä askelpituudella.
Esiintyy erinomaisesti.

Käyttäminen: Käsiteltävissä (1).

Mutta jotta nyt ei menisi ihan pelkäksi hehkutukseksi tämä postaus, niin kävihän minulle huonostkin (onneksi ei koirille, se on tärkeintä). Kotiintulomatkalla Messarista, ehkä 10km päässä kotoa 4-tiellä juoksee irtokoira 80km/h-alueella. Lähes kaikki liikenne seisoo vastaantulevien kaistalla, Pasi on ensimmäinen auto, joka pysäyttää etelästä päin tulevan liikenteen.

Minä nappaan Sorayan hihnan autosta, teen siihen kiristyslenkin, joka olisi helppo vain heittää koiran kaulan ympärille ja vetää kireälle saman tien. Collie ravaa hätäätyneenä edestakaisin, se ei kiinnostu nameista joita heittelen sitä kohti, eikä reagoi mihinkään luoksetulokutsuihin, kyykistymiseen tai pussin rapisteluun. Vihellys sen sijaan saa koiran hätkähtämään. Se epäröi, tulisiko vai ei.
Yhdestä pysähtyneestä autosta mies laskee minun pyynnöstäni oman koiransa ulos hihnassa. Nuori narttukoira saa collien kiinnostumaan, se astelee epävarmana haistelemaan sille vierasta, ystävällistä koiraa. Minä lähestyn collieita liioitellun hitaasti, kylki edellä. Lenkki sujahtaa löysänä koiran kaulaan. Saman tien, kun alan kiristää hihnaa, collie menee paniikkiin. Se tempoilee, ulisee, yrittää päästä pois. Minä pidän kaksin käsin hihnasta kiinni, vedän alaspäin että lenkki koiran kaulassa menee tiukemmalle.

Sitten collie pääsee liian lähelle ja iskee hampaansa oikeaan käteeni. Kulmahammas melkein lävistää peukalontyveni, veri alkaa pulputa samantien, valuu vaatteilleni ja maahan, käsi menee hervottomaksi sormia myöten. Vasemmalla kädella kiristän hihnaa, pyörähdän koiran taakse ja kampitan sen maahan. Collie lamaantuu, se ei enää yritä karkuun.
Toinen koiran omistajista saapuu autollaan kuin sattuman kaupalla paikalle paria minuuttia myöhemmin, hän on puolisonsa kanssa etsinyt koiraansa kaksi tuntia pitkin Tikkakoskea. Omistaja purskahtaa itkuun ja kapsahtaa kaulaani.
Collie pääsee autoon turvaan, minä pääsen päivystykseen. Tikkejä ei tule, haavat ovat 2-3cm syviä, mutta niin siistireunaisia (ei repeämiä/raatelua), että ne paranevat paremmin avohaavoina. Jänteet ja luut ovat ehjiä, pelkkä lihashaava. Saan kotiin antibioottia ja kipulääkettä. Koiranomistajat lupaavat korvata kaikki lääkärinkuluni, he ovat helpottuneita ja onnellisia saatuaan colliensa takaisin kotiin.

Nyt minä istun kotona yksikätisenä. Kämmenselän haavaan tuli mätää, koko käsi ranteesta sormiin on edelleen turvoksissa. Sormia, varsinkin peukaloa, on vaikea käyttää. Peukalo ei edes taivu. Kämmenselkä on kosketusarka, en meinaa kärsiä vaihtaa edes siteitä siihen. Kämmen on sentään jo parempi. Onneksi haavat näyttävät siisteiltä.

Mutta collie pääsi turvallisesti takaisin kotiinsa, eikä kenenkään tarvinnut lukea lehdestä, kuinka karkureissulla ollut koira jäi auton alle 4-tiellä.

Sorayan agilitya (=sorsaksaa)

Välillä tulee vieläkin sellainen olo agilityssa, että etenenkö liian nopeasti Sorayan kanssa? Vaadinko siltä liikaa, rasitanko sitä liikaa? Kestääkö se? Entäs jos se menee rikki nimenomaan agilityn takia?
Yritän tehdä asiat niin, että Soraya ei rasittuisi liikaa. Että sen paino olisi sopiva, ruokinta, lisäravinteet ja nesteytys kunnossa. Teen huolellisen alku- ja loppulämmittelyt. Kerran viikossa tai kahdessa koirilla on vapaapäivä liikunnasta (emme käy edes lenkillä, sen verran että tekevät tarpeensa), jolloin hieron ne niin hyvin kuin vain itse osaan. Ne saavat rentoutua ja levätä.
Koirani ovat paljon irti lenkeillä, se on niille parasta liikuntaa. Maasto vaihtelee hiekkatiestä asfalttiin, peltoon, niittyyn ja metsään. Kesäisin tehdään välillä pidempi lenkki, jossa koirat pääsevät myös uimaan. Joskus teen niiden kanssa erillistä lihas- tai tekniikkajumppaa (erilaiset tasapaino- tai kropanhallintatemput, tasapainotyyny- ja lauta, dobopallo). Kai sitä enemmänkin voisi tehdä, ainakin sellainen olo tulee.

En tee kontakteja osana rataa Sorayan kanssa. Se ei edes oikeastaan osaa kontakteja. Keinua se on tehnyt matalimmillaan pari kertaa, samoin A-estettä. Puomia on ravattu muutaman kerran enemmän. Mutta ei se niitä osaa, kontakteja varsinkaan. Mietin, missä vaiheessa rupeaisin treenaamaan niitä enemmän tosissani. Ehkä sitten, kun olen opettanut Sorayan juoksemaan matolla "täysillä". Haluaisin opettaa Sorayalle juoksukontaktit puomille ja A:lle.
Pujottelua en ole edes ajatellut opettaa vielä. Se jää ensi syksyyn. En ole vielä edes päättänyt, että millä metodilla opetan Sorsalle kepit. LAUKAlta löytyy niin ohjurit, verkot, kuja- kuin vinokepitkin. Sen tiedän, että verkkoihin ja ohjureihin ei kovin vähällä koske. Ne eivät vain ole minun juttunut. Todennäköisin vaihtoehto on kujakepit, mutta Soraya saa "itse päättää" kunhan se on ensin terveystutkittu. Vasta sitten rupean tekemään sen kanssa pujottelua, joka on kuitenkin koiran rangalle mahdollisesti vaativin yksittäinen este (hyppyjen kiertoja ja muita niissä tapahtuvia tärähdyksiä sekä vääntöjä en nyt laske tähän mukaan).

Välillä on hirveää olla näin vainoharhainen ja ahdistunut. Jos voisin, pitäisin koirani pumpulissa ja tutkisin niistä viikoittain kaiken mahdollisen, ettei niitä vaan vaivaa mikään. Mutta valitettavasti se ei ole mahdollista missään määrin. On vaan opeteltava tekemään parhaansa ja sitten yritettävä rauhoittua. En voi hallita kaikkea, vaikka kuinka sitä haluaisin.

Sitten sitä Sorayan aksaa ihan käytännössä:

Sorsaksaa 24.10.2016

Sorsaksaa 14.11.2016

Sorsaksaa 21.11.2016

Sorsaksaa 28.11.2016

Kahden viikon agilityt jäivät kuvauksissa välistä, koska emme olleet edes paikalla (marraskuun kaksi ensimmäistä maanantaita). Mutta tuolta se meno tällä hetkellä näyttää. Pitäisi varmaan tehdä useammin vähän helpompia ratoja, että Soraya kokisi enemmän onnistumisia, että sen vauhti ja into pysyisivät noin mahtavina. Minulle itselleni on vain haasteellista ikään kuin palata taaksepäin harjoittelussa, kun Aurinkoisen ja Siriuksen kanssa olin agilityssa jo niin pitkällä.
Pitäisi vaan löytää itsestään se luottamus ja rentous tekemiseen. Siihen, että aina asiat eivät mene niin kuin on toivonut, mutta että silti on asioita joissa on vaikka mitä hyvää. Ilo ja onni niistä pienistäkin hetkistä, jolloin asiat ovat hyvin.

Lisää PeVistä (you have been warned)

Kirjoitin jo aikaisemminkin PeVi-koulutusmetodikokemuksistani ja siitä, mitä mieltä olen kyseistä koirien koulutustavasta. Jos jollekin se jäi vielä epäselväksi, niin tässä linkki vanhempaan kirjoitukseeni.
Syy siihen, miksi tämän itseoppineen "koirankouluttajan" mukaan nimensä saanut metodi nousi taas mieleeni, johtuu Warkauden lehdestä. Luin viikko sitten erään uuden PeVi-kouluttajan haastattelun kyseisestä sanomalehdestä. Haastattelun parhain anti oli ehdottomasti seuraava lause: "Koiraa ei missään nimessä alisteta tai satuteta."
Jaahas, selvä. Eli kuristavasta ketjupannasta nyppiminen ei satuta koiraa. Kolinpurkilla tai ketjulla heittäminen ei satuta koiraa. Koulutusmenetelmän ajatuksena ei siis ole saada koiraa alistumaan laumanjohtajan eli ihmisen tahtoon.
Jännittävää, että artikkelissa kuitenkin sanotaan seuraavaa: "Periaatteena on, että koiran henkiselle käyttäymiselle on tärkeää, että se kokee elävänsä luotettavan laumanjohtajan rinnalla." Eikö tämä kyseinen virke juuri todista sen, että koiran tulee PeVin mukaan alistua ihmiselle (=laumanjohtajalle)?
Artikkelissa ei myöskään yllättäen mainita sanallakaan koiran heittämissä kolinapurkilla tai ketjulla, hihnasta nyppimistä (ideaalina siis ketjukaulan ja nahkahihna), eikä jääkautta, jotka kaikki kuuluvat oleellisena osana PeViin.
Aika yksipuoleisesti kirjoitettu juttu siis. Mikä ei sekään yllätä minua laisinkaan.

PeVi-kouluttajien foorumilla ja myös joidenkin kouluttajien käytössä on alla oleva kysely. Foorumilla kyseinen pisteytys on nimetty vaatimattomasti otsikolla Oikea testi. Kyselyn ideana on siis:

"Mitä vähemmin pisteitä sen parempi koira. Pisteet on annettu sen mukaan, kuinka vaikea ongelma on korjata tai kunka paljon asia vaikuttaa omistajan ja koiran välisiin suhteisiin.

Mitä useampi isoja pisteitä koira saa, sen pahempi ja mitä enemmän koira saa 0 ja 1, sen normaalimpi koira on."

Koira varastaa pöydältä. 5

Koira merkkaa sisälle. 5

Koira vaatii hyvänäpitoa. 3

Koira tuo leluja/ keppejä omistajalle. 3

Koira vetää talutettaessa. 2

Koira nukkuu rauhallisesti eri huoneessa. 0

Koira tulee ulkona kutsusta luokse. 0

Koira seuraa sinua kokoajan. 4

Koira katoaa useaksi minuuteiksi luotasi ulkona. 4

Koira tuhoaa kotia. 5

Koira hyppii pöydillä. 2

Koira astuu perheen lapsia/aikuisia. 5

Koira repii ovea. 5

Koira nousee sinua vasten, kun tulet kotiin ja haukkuu. 4 (Eivät hauku, mutta vinkuvat ja murmuttavat.)

Koira ulvoo yksin ollessa. 5

Koira vahtihaukkuu yksin ollessaan. 2

Koira potkii, kun tekee tarpeensa ulos ja katsoo sinua. 5

Koira rähjää vastaantuleville koirille. 2

Koira nukkuu rauhallisesti sylissäsi. 0

Koira rähähtää/puraisee vierasta kun sitä silitetään. 5

Koira hakee hyvänäpitoa vierailta ja nauttii siitä. 0

Koira rähjää pihalla ohikulkijoille. 0

Koira ei päästä vieraita sisälle. 3

Koira tuo lelun vieraille, jotta lelua heitettäisiin. 2

Koira kiihtyy kun se päättelee, että lähdet sen kanssa harrastamaan. 2

Koira haukkuu sinua, kun ulkoilutat sitä. 3

Koira repii hihnasta, kun sitä talutetaan. 4

Koira käpertyy mielellään viereesi nukkumaan. 0

Koira yrittää astua vieraita ihmisiä. 2

Koira yrittää astua vieraita, samaa sukupuolta olevia koiria. 3

Koira nukkuu syrjässä, kun kotona on vieraita. 1

Koira panikoi, kun huomaa sinun lähtevän ulos. 5

Koira reagoi heti omistajan EI-käskyyn. 0

Koiraa tulee luokse parin kolmen käskyn jälkeen. 1

Koira haukkuu, kun ovi kello soi. 1

Koira vahtii lapsen saman ikäisiä kavereita. 4

Koira ei suvaitse yhtään vierasta koiraa omalle reviirille, omistajan ollessa paikalla. 4

Koira kuopii maata, vinkuu, piippaa, kerjää huomiota, kun omistaja puhuu lenkillä toisen koiran omistajan kanssa. 4

Koira murisee/hyökkää/puolustaa omaa ruokaansa. 5

Perheen koirat tappelevat keskenään, kun omistaja on paikalla. 4

Koira ärisee (ja puree) hoitotoimenpiteiden aikana. 5

Koira puolustaa ruokaansa rähisten. 4

Koira haukkuu silmiin tuijottaen halutessaan huomiota sisällä. 2

Koira ei luovuta palloa irti-käskystä, paitsi joskus lahjomalla. 2

Koira ei haistele hajuja remmissä ollessaan. 3

Koira kokeilee välillä rajojaan. 1 

Lihavoin kaikki nuo vaihtoehdot, jotka pitävät meillä edes yhdellä koiralla paikkansa. Pistemäärät olivat seuraavat; Sirius 18p, Aurinko 20p, ja Soraya 21p.
Siis hirveitä koiria. Miten voin elää niiden kanssa? Vastaus = ihan todella hyvin, minusta ne ovat 97% ajasta ihania.

Ihmiset todennäköisesti hakeutuvat edelleen PeVi-kouluttajille koiriensa kanssa, vaikka koirien ja ihmisten välinen laumajohtajuusteoria on jo moneen kertaa kumottu monissa tutkimuksissa. Lisäksi saatavilla on niin monia muitakin tapoja kouluttaa koiraa, jotka perustuvat positiiviseen vahvistamiseen, koiran omaan oivalluskykyyn sekä yhteistyöhön.
PeVi-koulutuksessa ei juurikaan ajatella syytä siihen, miksi koira käyttäytyy tietyllä tavalla. Lähes kaikki "vääränlainen" käytös vedetään johtajuusongelmaksi tai siihen, että omistaja on palkinnut koiraa käytöksestä huomioimalla sitä.
Lisättäköön vielä se, että ainakaan 10 vuotta sitten PeVi-koulutuksessa EI todellakaan saanut käyttää koiralle minkäänlaisia palkkioita (nami, lelu). Ainoa sallittu kehu oli lyhyt "hyvä" ja mahdollisesti pari taputusta kylkeen.
Mitä luulette koiran yhteistyöhalulle ja luottamukselle omistajansa kanssa käyvän, kun vaihtoehtoina oli joko todella mitäänsanomaton kehuminen ilman erinäistä hyötyä (=palkkiota, koira on opportunisti), tai sitten saada jalkoihinsa kolinapurkista/nyppäisy ketjupannasta.

Koiran käytöksestä olennaisinta on muistaa se, että koira ei ole susi. Koirien käyttäymisen tutkiminen perustui alkuaikoina vankeudessa eläineistä susilaumoista tehtyihin tutkimuksiin, joissa todella stressaantuneet, pienissä tiloissa elävät sudet kohtelivat tosiaan raa'asti ja olivat erittäin tarkkoja kaikista resursseistaan - tämä tulkittiin vahvaksi johtajuudeksi, dominassiksi. Kyseisiä metodeja sovellettiin myös koiriin (mm. alfakaato), jotka olivat eriytyneet susista (sekä kultashakaaleista ja muista koiraeläimistä) omaksi lajikseen jo vuosituhansia sitten.
Koira muistuttaa käytökseltään lähinnä keskenkasvuista sutta, jossa on sekä aikuismaisia että pentumaisia piirteitä. Koirat saavat tehdä toisilleen paljon sellaisia asioita, joita sudet eivät sallisi toisilta susilta. Koirat ovat leimautuneet ihmisiin, ja niissä on jalostustettu tarkoituksella sellaisia piirteitä sekä ominaisuuksia, jotka tekee niiden käsittelemisestä, ja niiden kanssa elämisestä mahdollisimman helppoa.

Voin suoraan sanoa, että minun koirani elävät enemmän tai vähemmän pellossa. Niiden täytyy osata takuuvarmasti vain 4 asiaa; luoksetulo, irtipäästäminen, pysähtyminen/odottaminen ja vapautuskäsky. Muutoin kaikki asiat ovat vain temppuja, joilla olen virikkeistänyt koiriani ja hankinnut niille tuloksia eri harrastuslajeita.

Uskon, että moni asia on onnistunut koirieni kanssa ihan vain sen takia, että ne luottavat minuun, minä olen opettanut ne tekemään yhteistyötä minun kanssani, eikä niillä ole syytä pelätä minua. Ne ovat oppineet, että minä olen avain niiden haluamiin resursseihin (ruoka, leikki, ulkoilu, silitys...), ja kun ne toimivat minun haluamallani tavalla, ne pääsevät käyttämään näitä resuresseja.
Toki ne vetävät toisinaan hihnassa, hyppivät minua vasten innoissaan, nuolevat naamaani, kerjäävät minulta huomiota vaikka millä tavoilla, murisevat toisilleen omasta ruoastaan, eivät haluaisi päästää irti juuri löytämästään jäätyneestä hevosenpaskakikkareesta.

Mutta mitä väliä. Kerrankin (!) on löytynyt yksi asia, mistä en jaksa stressata koirieni kanssa, ja se on johtajuus.

Erinomaisen kaunis

Soraya oli ilmoitettu Pirjo -kasvattajan toimesta Jyväskylä KV-näyttelyyn molemmille päiville. Lauantaille tuli tosin viime hetkillä tuomarinmuutos, mutta minä olin kyseiseen muutokseen tyytyväinen. En tosin ollut edes kuullut tästä vaihdokastuomarista, mutta poisjäänyt tuomari sen sijaan ei ole minun mieleeni (en muun muassa pidä hänen tavastaan käsitellä koiria).

Lauantaina kooikkerit siis arvioi Petru Muntean Romaniasta. Paikalla oli yhteen 7 kooikkeria (4 urosta, 3 narttua). Tuomari piti Sorayasta niin paljon, että tuloksena oli hieno JUN ERI1 SA PN2 SERT (ja CACIB meni Sorayan tätipuolelle Taralle). Huomautuksena tuomarista sen verran, että hän arvosteli kooikkerit lattialla eikä itse katsonut hampaita, vaan pyysi esittäjää näyttämään ne. Ensimmäinen kerta minulle, kun itse joudun koirani kitaa esittelemään.

12 kuukautta. Tyypillinen narttu. Hyvä feminiininen pää.
Oikeanlainen purenta. Hieman lyhyt kaula. Oikeanlainen rakenne ja luusto.
Oikeanlainen turkki ja pigmentti kehittymässä.
Suhtautuminen tuomariin: Käsiteltävissä (1).
(SUOMENNETTU.)

Sunnuntaina tuomariksi saapui Tiina Taulos, joka arvosteli 5 kooikkeria (3 urosta, 2, narttua). Tämän tuomarin mielestä Sorsa oli kaikista parhaimman näköinen ikäisekseen, joten tulokseksi upeasti JUN ERI1 SA PN1 ROP SERT! Ryhmäkehässä käytiin hakemassa lämmintä kättä - mikä ei todellakaan ollut yllättävää. 

Viehättävä ilme. Rodunomaiset korvat. Hyvin kehittynyt runko.

Koon ylärajalla. Hyvä ylälinja. Normaalisti kulmautunut takaosa.
Oikea karvanlaatu. Liikkuu tasapainoisesti. 

Suhtautuminen tuomariin: Käsiteltävissä (1).

 

Soraya esiintyi kaiken kaikkiaan hirmu hienosti, pöydällä se saisi tosin vähän malttaa mieltään eikä vain sählätä herkkupalan perään, kun tuomari tulee sitä katsomaan. Liikkuessa Sorayan häntä nousee hieman liian korkealle, mutta muutoin tyttö kulkee kauniisti hihnassa. Seisoessa Soraya on alkanut nyt heiluttaa jo häntää, mikä saa tietysti tuomarin yleensä hyvälle mielelle, kun koiralla on mukavaa näyttelyissä.

Sitten Sorsa tietysti riehaantuu, kun yksilöarvostelu on ohi ja kehun sitä vuolaasti - se hyppää yli metrin korkeuteen, ärisee, puree käsiä, vinkuu, nuolee naamaani ja yrittää irrottaa häntänsä takaruumiistaan.
Kuka väitti, että koiralla ei voisi olla myös hauskaa kehässä?

Tämän vuoden viimeinen ja samalla myös todennäköisesti viimeinen esiintyminen junioriluokassa on sitten Messarissa, mikäli Soraya vain pysyy terveenä ja kunnossa siihen asti. Kolmessa viikossa kun voi tapahtua vaikka mitä.
Aurin kanssa mietin rallytokokisoihin ilmoittautumista, mutta se on vielä monesta tekijästä ja muuttujasta kiinni. Siriuksen kanssa keskitytään pelkästään rallytokon treenaamiseen, voittajaluokassa vaadittu oikealla puolella seuraaminen (ja siihen kuuluvat liikkeet) ovat vielä todella alkutekijöissään. Onneksi meillä ei ole mikään kiire, haaveissa on startata voittajaluokka ensi kesänä sopivien kisojen sattuessa eteen.

PS. Rallytokotreeniseuraa ja -ryhmää kaivataan edelleen!

Onnea ja hyviä uutisia

Aurinko on taas terve ♥
Viikko sitten kävimme eläinlääkäri Aholla Joensuussa toteamassa Aurin selkäröntgenet ja verikokeet puhtaiksi. Vaikka lihaksia on hävinnyt kahdessa kuukaudessa ja jäljellä olevat lihakset ovat aika jumissa, alkaa rakas Rouvakoira olla ihan oma itsensä.
Auri on saanut ulkoilla vapaana ja olen ottanut sen mukaan lenkeille, jossa koirat saavat olla koko ajan irti. Hyppimistä ja riehumista olen vielä rajoittanut, mutta lenkillä Aurinko saa itse valita mitä vauhtia se etenee.
Kohta aloitan sen kanssa taas rallytokon treenaamisen, ja huomiselle on varattu hieronta- sekä laserointiaika. Ohessa viikko sitten otetut Aurin selkäkuvat, jotka saa nykyisin kätevästi eläinlääkäristä mukaan.

Lisäksi ihanin intomieli ja paras joululahjani Soraya täyttää tänään 1 vuoden ♥
Aika on mennyt hirveän nopeasti, vastahan Sorsa oli niin pieni että se mahtui kädelleni. Nyt tarvitaan jo koko syli. Muistan vieläkin elävästi, miten onnellinen olin kun Aurinko synnytti maailman ensimmäisen tyttöpentunsa, joka sattui olemaan juurikin Soraya. Supistusten välissä silittelin ja suukottelin Auria, kehuen miten kauhean hieno äiti se on.

Naama oli kipeänä hymyilystä vielä seuraavanakin päivänä, ja jokaisella kerralla kun kävin pentuja katsomassa, poimin pikku-Sorayan syliini ja supattelin sen korvaan, että kasva terveeksi ja iloiseksi koiraksi, kun mamma rakastaa sinua niin kovasti jo nyt. Nyt ainakin vaikuttaa siltä, että Soraya kuunteli mitä minä sille kuiskuttelin.
Paljon ollaan yhdessä opittu ja koettu pelkästään tämän ensimmäisen yhteisen vuoden aikana. Vielä on monen monta asiaa edessä, mutta minusta meillä on hyvä pohja valmiina mille tahansa kokemukselle. 

Nyt kun Aurinkokin osallistuu taas lähes täysipainoisesti normaaliin elämään, olen huomannut itsekin vähän piristyneeni. Lenkille lähtö ei tunnu enää niin ylivoimaiselta, vaan lähden melkein mielelläni koirieni kanssa kävelemään (toim.huom. inhoan märkää, pimeää, loskaa ja kovaa pakkasta. Että silleen.). Sisälläkin olen innostuneempi opettamaan koirilleni jotain temppuja tai tekemään niiden kanssa lihastreeniä (jumppapallo, tasapainotyyny, tasapainolauta... yms.), tosin Aurin kanssa olen tarkoituksella jättänyt lihasharjoittelun vielä sikseen, ennen kuin saadaan koirahierojalta tarkempia ohjeita.

Etenkin Sirius tyytyväisemmältä, kun Aurinko on jälleen laumassa mukana. Se menee nykyään usein Aurin viereen nukkumaan, hölkkää tyttöjen perässä lenkillä milloin mihinkin pusikkoon ja on muutenkin rentoutuneemman oloinen. Osittain se johtuu myös varmasti siitä, että minun stressitasoni ei ole enää niin korkealle, kun Auri on saanut puhtaat paperit.

Soraya on mielissään, kun se pääsee taas leikkimään äitinsä kanssa ja saa pestä Aurin korvat, silmät sekä suun. Ulkona Soraya haastaa Aurinkoa usein leikkiin, sisällä pikkupiraija taas haluaa nujuta Siriuksen kanssa.

Minusta on vain mukavaa seurata koirien keskinäistä kanssakäymistä ja huomata ero siihen, miten ne käyttäytyivät vielä kuukausi sitten, kun Aurinko oli suljettuna määräysten mukaisesti häkkiin, eikä voinut oikein tehdä mitään.

Tasapainoinen lauma on onnellinen lauma.

Kokemuksia koirankoulutuksesta

Ajattelin välillä kirjoittaa jotain vähän positiivisempaakin, kun tuntuu etten ole osannut blogata mistään muusta kuin huonoista asioista. Tai ehkä niitä on nyt vain tapahtunut lyhyessä ajassa niin paljon, että minusta on tuntunut ettei elämässäni muuta olekaan.

Päädyin sitten aiheeseen koulutus.

Minulla on ollut kovempi koira koulutettavana. Milo oli nuorempana hyvinkin ohjaajakova, eikä erityisen miellyttämishaluinen. Todennäköisesti se ei vain ollut oppinut ensimmäisenä elinvuotenaan toimimaan yhteistyössä ihmisen kanssa, eikä sen ollut tarvinnut tehdä töitä huomion, lelun tai ruoan eteen. Milo siis tuli minulla 1-vuotiaana nimikkeellä "ongelmakoira".

Milo oli hirvittävän kiihkeä, reaktiivinen ja melko terävä. Se reagoi kaikkeen uhkaan valehyökkäyksellä ja rähinällä. Toisaalta se rakasti palloja, oli ahne ja kesti todella hyvin toistoja toiston perään. 

Alkuun tuntui siltä, etten mitenkään löytänyt sen koiran kanssa yhteistä säveltä - minä en ymmärtänyt Miloa, eikä se ymmärtänyt minua. Kaiken huipuksi eräs sen aikaisen treeniseurani kouluttajista oli sitä mieltä, että minulla ja Milolla oli johtajuusongelma, että kaikki ongelmamme johtuivat yksinomaan siitä. Totta kai 16-vuotias minä kuunteli vanhempaa, kokeneempaa, tokopuolella varsin menestynyttä ihmistä, joka oli myös erikoistunut erääseen koulutusmetodiin. Näin minä tutustuin PEVIin (keksijänsä Pertti Vilanderin mukaan nimetty koirankoulutusmuoto).

Kyseinen koulutus sisälsi johtajuuden vahvistamista (kuka ruokaili ensin ja miten, kuka meni ensin ovesta... jne.), jääkauden, ketjupannan käytön ja siitä nyppimisen, kolinapurkin, tarkasti ohjatut tokotreenit myöhempinä viikkoina ja kummallisen lenkityksen (koiran piti saada haistella niin paljon kuin se halusi, mutta se ei missään nimessä saanut mm. vetää hihnassa).

Jääkauden aikana Milo muuttui apaattiseksi - se oli kuulemma hyvä (!) merkki. Koira vain makasi pedillään, ei reagoinut juuri mihinkään, eikä halunnut syödä. Kun Milo ruokailun yhteydessä sai huomiota, se ei tiennyt kuinka siihen olisi tullut suhtautua - innostua silmittömästi vai jatkaa apaattisena istumista, tietämättä mitä siltä oikeastaan haluttiin. 

Ketjukaulain aiheutti Milolle ainoastaan nypityt kaulakarvat, ja varmasti tuhottomasti lihasjumeja kaulaan, niskaan sekä lapoihin Kolinapurkki sai Milon entistä epävarmemmaksi sen kohdatessa lenkillä vieraita koiria tai reagoideissaan johonkin ei-toivotulla tavalla. Rähinän sijaan Milo luimisteli, vaihteli käytöstään pako-puolustus -linjalla, peläten kai koko ajan, että milloin kolinapurkki helähtää taas. Jossain vaiheessa Milo jätti kaikki pienet elkeet (murina, karvojen pörhistäminen, hampaiden näyttö...) siirtyi suoraan joko pakenemiseen tai hyökkäykseen.

Täyttä paskaa koko PEVI-metodi. Mutta mitäpä ei epätoivonen teini tekisi, kun uuden koiran kanssa ei tunnu etenevän mihinkään.

Kyseisen koulutusmetodin aiheuttamia jälkiä korjailin seuraavat vuodet. Milosta tuli loppujen lopuksi hyvä harrastuskoira, erityisesti tokossa. Se menestyi melko hyvin, ottaen huomioon erityisesti sen ensimmäiset vuodet, jolloin sekä edelliset omistajat että minä olimme tehneet Milon kanssa suuria, jopa peruuttamattomia virheitä.

Milosta ei koskaan tullut täysin koiravarmaa, mutta se pystyi ohittamaan toiset koirat lähes ongelmitta. Sitä pystyi pitämään irti melkein missä tahansa, se suhtautui vieraisiin ihmisiin pidättyväisen ystävällisesti, tokon paikkamakuussa se ei enää kokenut tarpeelliseksi puolustaa itseään muilta koirilta. Se oli Siriukselle hyvä isoveli ja leikkikaveri.

Nykyään kohta 14-vuotias vaari on lähes kuuro ja liikkeet ovat hidastuneet huomattavasti, mutta edelleen se yrittää innokkaasti tehdä tokoa kun näkee minun treenaaavan kooikkereiden kanssa. 

Kiitokset kuitenkin PEVIlle siitä, että opin sen, kuinka koiria EI pidä kouluttaa. Fyysisyydellä ja pelkällä vääriin toimintoihin keskityvällä koulutuksella ei pitkälle päästä. Mitä koira voi siitä oppia? Jääkaudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Se sulkee kommunikoinnin koiran ja omistajan väliltä kokonaan sen sijaan, että omistaja yrittäisi oppia tuntemaan koiransa ja lukemaan sen elekieltä paremmin. 

Johtajuuteen en usko enää laisinkaan.
Koira ei pidä ihmistä toisena, kaksijalkaisena, hassusti ääntelevänä koirana. Koira pitää meitä ihmisenä, toisena lajina, jonka kanssa kannattaa selviytymisen takia olla sovussa. Koira ja ihminen elävätkin eräänlaisessa symbioosissa, joissa molemmat hyötyvät toisistaan. Opportunistina koira oppii helposti, millä tavoilla se saa ihmiseltä haluamansa, olipa kyseessä sitten ulospääsy, ruoka tai leikki.

Itse pidän enemmän sanasta vanhemmuus koirien (tapa)koulutuksen kanssa. Vanhemmuuteen ei liity vahvaa dominanssia, eikä niin tiukassa olevaa valtakäsitystä tai hierarkiaa kuin johtajuuteen.
Koirat jotka pyrkivät dominoimaan kaikkia muita koiria ja ihmisiä, ovat todennäköisemmin todella resurssiahneita ja hyvin tarkkoja resursseistaan. Toinen vaihtoehto on epävarmuus, heikko hermorakenne ja liiallinen terävyys. Näihin asioihin voi kuitenkin jalostuksella ja osittain myös koulutuksella vaikuttaa.

Nykyään olen opetellut koirien kanssa käyttämään paljon naksutinta, nami- ja kosketusalustaa. Odotan niiden tarjoavan itse jotakin toimintoa, josta sitten palkkaan koiran, kun se etenee haluamaan suuntaan.
Toisinaan käytän edelleen houkuttelua ja johdattelua, koska en ole vielä löytänyt kaikkiin temppuihin ja liikkeisiin (esim. seuraaminen, perusasento) sitä tekniikkaa, joilla saisin koiran ymmärtämään itse mitä haluan sen tekevän.

Ehkä joku päivä koen sen ahaa-elämyksen, ja osaan kouluttaa koirani niin, että se on oppinut kaikki osaamansa asiat tarjoamisen kautta ilman houkuttelua. Olen huomannut, että tarjoamisen kautta koulutetut koirat kestävät paremmin epäonnistumisia ja virheitä, ne motivoituvat jo pelkästä tekemisestä ja ennen kaikea ne tekevät pyydetyt asiat iloisemmin kuin muilla tavoin koulutetut koirat.
Jokainen tietysti kouluttaa omalla tavallaan, mutta toivon että ensisijaisena ajatuksena kouluttamisessa olisi toimiminen yhteistyössä koiran kanssa niin, että koirastakin on oikeasti hauskaa tehdä töitä.

Näin meillä sitten treenataan nykyään suurimmalta osin. Koirilla näyttää olevan oikeasti aika kivaa.

Aurinko treenailee kirjan päällä.

Soraya ja tasapainotyyny.

Siriuksen kirjatreeni.

AA -kirjoitus: ahdistuksesta agilityyn

Minä kuulun niiihin ihmisiin, jotka vähättelevät omia oireitaan kun taas lemmikkiä (minun tilanteessani koiraa) ollaan heti viemässä pienenkin muutoksen takia eläinlääkäriin. Kaiken päälle olen vielä sitä ihmistyyppiä, joka ahdistuu kaikesta, stressaa valmiiksi jo etukäteen ja ajattelee aina pahimpia vaihtoehtoja.

Suoraan sanottuna, pelkään luopumista. Varsinkin ennenaikaista luopumista. Siksi kai olen niin hysteerinen Aurin kanssa tällä hetkellä. Välilevytyrä, välilevyn rappeuma, spondyloosi, selkäkasvain... Olen käynyt varmasti kaikki vaihtoehdot päässäni läpi, ja minä hullu vielä etsin niistä kaikista lisää tietoa: oireita, diagnooseja, hoitokeinoja.

Hetkittäin minä muista jo saaneeni diagnoosin, jonka mukaan Aurinkoa hoidetaan. Sitten taas tuijotan tuota koiraa, löydän (löydänkö oikeasti?) joitain uusia tai erilaisia oireita, ja uusi ahdistuneisuuskohtaus on valmis. 

Pahinta on se, kun tuntuu ettei oma kroppa enää kestä menossa mukana. Päässä on tuhat ja yksi ajatusta, joista mistään ei saa kiinni. Ne ovat kuin yöllä kahdeksankaistaisella moottoritiellä ylinopeutta ajavia autoja, jotka jättävät jälkeensä vain sumeita valoviivoja.

Tuntuu kuin kallon alla olisi jäävettä. Se tuntuu kummalliselta, kylmyys tulee aaltoina  kallonpohjasta aina otsalle asti. Toisinaan tulee sellainen olo kuin pyörryttäisi, maailma ei keinu mihinkään mutta kaikesta tulee silmissä epätarkkaa. Korvat saattavat mennä lukkoon tai ne alkavat humista.

Rintakehää ympäröi metallinen, leveä vanne. Siltä se ainakin tuntuu. Toisinaan se puristaa niin lujasti, että henki ei meinaa kulkea. Hengitän pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Sydän tuntuu hakkaavan rintalastaa vasten niin kovaa, että sykkeen voisi melkein nähdä ihon läpi. Sitten taas tulee se tunne kuin sydän jäätyisi; se on kylmä, aivan kohmeessa, hyinen. Niin kova jää, ettei sydän voi enää liikkua.

Lihakset saattavat krampata ja mennä lukkoon, kädet tärisevät, ja minun on vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Olen todella levoton, en voi olla paikollani tai  minun on ainakin pakko päästä tekemään jotakin käsilläni. Puren huomaamattani hampaita niin lujaa yhteen, että leukalihaksiini alkaa sattua. Yskin niin kauan kunnes minulle tulee oksennusrefleksi (mutten kuitenkaan oksenna).

Puhe on nopeaa ja ajoittain sekavaa, välillä taas kaikki tuntuu hidastetulta enkä meinaa saada sanoja ulos suustani, ihan kuin ne jäisivät kurkkuun kiinni. Änkytän, unohtelen sanoja, en saa ajatuksestani kiinni että voisin sanoa sen, mitä haluan.
Nukahtaminen on vaikeaa. Rauhoittuminen on vaikeaa. Keskittyminen on vaikeaa. Tunteiden käsittely on vaikeaa, jos ainoat tunteet, joista saan kiinni ovat ahdistuneisuus ja pelko. Sekä epätietoisuus siitä, mistä kaikki johtuu, mitä tulee tapahtumaan ja onko mitään, mitä minä olisin voinut tehdä toisin.

Tämä kuvaa ajatuksia pääni sisällä melko hyvin.

Kaiken lisäksi agility aiheuttaa minulle nykyään samanlaisen olon. Olen alkanut pelkäämään sitä lajia. Harrastelen sitä kyllä Sorayan kanssa, mutta yritän olla todella varovainen ja edetä kaikessa rauhassa. Pelkään rikkovani koirani (taas).

Olen nähnyt niin monta videota ja lukenut niin monta kirjoitusta siitä, kuinka koirat ovat menneet syystä tai toisesta jostakin kohdasta rikki tehdessään agilitya. Niin on todennäköisesti Aurinkoisenkin kohdalla - tai ainakaan tiukat käännökset ja hypyt, kiihdytykset ja äkkijarrutukset eivät ole tehneet kerran rikkoutuneelle (discospondyliitti, osa 1 vuonna 2013) selälle todellakaan hyvää. Nyt vain sille tuli kuukausi sitten lopullinen stoppi vastaan, Aurin selkä ei enää kestänyt vaan koira alkoi oireilla todenteolla, ja nyt ollaan taas sydän syrjällään toipumisen kanssa.

Siksi mietin, ettei mikään laji ole sen arvoista, että haluaisin rikkoa oman, rakkaan koirani. Tiedän olevani jokseenkin hysteerinen ja varmaan myös ylivarovainen tiettyjen asioiden kanssa, mutta siinä piilee myös totuutta. 

Agility ei ole kehittynyt sitä mukaa, mitä sen suosio on kasvanut. Nopeudet nousevat, estekorkeudet ovat erityisesti makseilla suorastaan hurjia, ja kaikenlaisista käännöksistä, keppikulmista ja kontakteille nousuista on tehty entistä haastavampia. Agility vaatii todellakin erinomaista fysiikkaa koiralta, niin luiden, lihasten kuin niveltenkin osalta. Hyvä esteosaaminen, ohjaaja ja lihashuolto auttaa paljon, sekä mahdollisesti ennaltaehkäisee ongelmia.

Silti onnettomuuksia tapahtuu. Silti koiria menee rikki. Ihmisiä myös, mutta ihmisellä on ollut vapaus valita harrastavansa agilitya - koiralla ei. Olkoonkin, että osa koirista nauttii agilitysta, mutta ne voisivat nauttia yhtä paljon myös vaikka canicrossista tai koiratanssista. Todennäköisesti koira nauttii niistä asioista, joista se saa palkkaa ja joita se pääsee tekemään yhdessä omistajansa kanssa.

Oli harrastuslaji mikä tahansa, se on kuitenkin aina koiranomistajan päätös. Jos koira ei "syty" johonkin lajiin tai sen fysiikka ei kestä jotakin lajia, omistaja voi vaihtaa harrastusta sen kanssa. Mutta jälleen omistaja valitsee myös uuden lajin, koska koiralle on aivan yhdentekevää, kisaako se jossakin virallisessa lajissa MM-tasolla ja saa titteleitä nimensä eteen, vai haisteleeko se metsässä männynkäpyjä kun omistaja kuvaa oravia. 

Ihminen haluaa koiralleen titteleitä, ihminen haluaa menestystä, ihminen haluaa näyttää muille osaavansa kouluttaa, ohjata, kasvattaa ja esittää koiraansa. Koira vain on. Se luultavasti haluaa vain tehdä asioita omistajansa kanssa, juosta, leikkiä, syödä ja elää hetkessä. 

Me vaadimme koiriltamme kummallisia asioita. Silti nuo hyväntahtoiset, opportunistiset koiraeläimet mukautuvat meidän tahtoomme ja haluavat miellyttää meitä.

Olisiko se siis liikaa vaadittu, jos omistaja kuuntelisi myös hetken koiraansa ja tekisi välillä asioita, joita koira haluaa tehdä ilman omistajansa aloitetta? Kuten vaikka haistella vartin verran niitä männynkäpyjä, koska se vain on yksikertaisesti koirasta niin mielettömän mielenkiintoista?

Spanielierkkari ja selkätilanne

Soraya kävi esiintymässä erikoisnäyttelyssä Hyvinkäällä, tuomarina toimi alankomaalainen Ricky Loch-Romans. Pikkupiraijalle tuloksena tältä rouvalta JUN ERI2 SA seuraavalla arvostelulla:

11 kuukautta vanha. Hyvä sopusointu pään, vartalon ja luuston välillä.
Kauniin muotoinen pää. Hyvä tumma pigmentti. Hyvät korvakorut ja korvan kiinnitys.
Normaalit kulmaukset edessä ja takana. Ihastuttava kroppa ja luusto. Hyvä häntä.
Liikkuu aktiivisesti hyvällä hännällä, mutta joskus se on hieman liian korkealle.
Ihana luonne. (SUOMENNETTU.)

Oli mukavaa tavata kooikkeri-ihmisiä, olkoonkin että en hirveästi ehtinyt kenekään kanssa juttelemaan. Samalla tuli katsottua, miltä mahdolliset tulevat jalostusurokset näyttävät ja millaisia luonteita niiltä löytyy. Sorayallekin pennutus on terveystuloksista riippuen mahdollista vuoden päästä, ja ainakin nyt vaikuttaa siltä, että valitun uroksen tulisi olla astetta rauhallisempi yksilö ja mielellään myös melko älykäs. Sorsassa kun on intoa kuin ilmapallossa, mutta pää on sitten tyhjää täynnä.

Sirius voi hyvin ja ehkä vähän tylsästi, koska sen kanssa ei harrasteta enää agilitya, enkä ole saanut rallytokon treenipaikkaa. Pitäisi käydä vapaavuoroilla treenaamassa, mutta se on hieman haastavaa, koska meillä on vain yksi auto ja Pasi käy arkipäivisin sillä töissä. Iltaisin halli on yllättäen varattu treeniryhmille. Viikonloput ovat melkein ainoa vaihtoehto, mutta eipä nyt ole hirveästi edes huvittanut treenata mitään, kun Aurinko on poissa pelistä.

Mistä puheen ollen, Aurinko voi olosuhteisiin nähden hyvin. Se venyttelee jo reilummin, ravistelee ja on alkanut leikkiä (itsekseen). Ulkona Auri yrittää saada hihnassa hepuleita, laukata ja jopa hyppiä. Se ei kyllä käy päinsä, vielä pitäisi malttaa ottaa ainakin pari viikkoa rauhallisesti. Selän röntgenkontrolliaika on jo varattu.

Terve kunnes toisin tutkitaan?

Löysin talvivaatteita sisältävästä muuttolaatikosta Aurin kolmen vuoden takaiset (helmikuu 2013) selkäkuvat, joista ilmenee tulehduspesäke selkärangassa (diskospondyliitti).  Olen merkinnyt kuviin alueen, jossa nikamasyöpymä näkyy:

Voin vain kuvitella, mitä kipu syvällä rangassa on tuntunut. Minun selkäni lihaskivut ja -krampit ovat tuskin mitään hermokipuun verrattuna, vaikka välillä tekisi mieli suorastaa itkeä, kun yläselkä ja rintakehän lihakset lyövät niin jumiin, etten voi hengittää kuin pinnallisesti keuhkojen yläosalla. Ystävälläni ja äidilläni on välilevynpullistumia (molemmilla eri kohdassa), ja he ovat kuvailleet pahimpia kipukohtauksiaan  minulle. Voisin ajatella Aurin kivun olleen hyvin samankaltaista, selkärankaytimen kivusta kun kuitenkin on kyse.

Olen pari viime viikkoa (sattuneesta syystä) ajatellut ja tutkinut paljon koirien sairauksia. Olen lähinnä miettänyt niiden ilmenemistä, oireilua ja sitä, kuinka kauan koira voi oireensa piilottaa ja kuinka kauan omistaja voi leikkiä sokeaa oman koiransa kanssa.

Tämä on varmasti niin koira- kuin omistajakohtaista. Itse lukeudun niihin omistajiin, jotka lukevat omaa koiraansa jopa liian herkästi ja reagoivat jokaiseen pieneenkin muutokseen, vaikka kyseessä olisi vain takku kainalossa tai pieni nirhauma jalassa. Olen myös todennut koirieni, erityisesti Siriuksen ja Aurin, reagoivan erityisesti liikkumisellaan melko selkeästi pieneenkin kipuun (esim. lihasjumi, korvatulehdus) - mikä on omistajan kannalta toisaalta hyvä asia. Mieluummin hoidetaan vähän liikaa kuin liian vähän, eikä pitkitetä koiran kiputilaa.

Sitten itse asiaan, eli koirien terveyteen ja sen tutkimiseen.
Koirien lonkkia on alettu kuvaamaan 1970-luvulla, kyynäriä virallisesti 1984 ja selkiä nähtävästi 1990-luvulla. Kooikerhondjeissa jalotuskoirat on kuvattu lonkkien osalta jo pitkään, kyynäriä on kuvattu osalta koirista, ja nyt monet ovat alkaneet kuvauttamaan kooikkereiden selkiä. Suunta on hyvä, sillä vain tutkimus kertoo totuuden.

Koira, joka ei oireile mutta jota ei ole tutkittu, ei ole välttämättä terve. Se voi olla hyvä peittämään kipujaan tai muutokset ovat niin pieniä, eivätkä vaikuta koiran normaalielämään. Monesti koira alkaa oireilemaan vasta, kun sen kanssa tehdään jotakin fyysisesti raskasta, jopa repivää suoritusta, missä koira itse ei pysty vastaamaan täysin omasta liikkumisestaan: agilitya, PK-lajeja, frisbeetä, viehejuoksua...

Ongelmille saatetaan viitata kintaalla, aloittaa lihashuolto, lopettaa koko laji, tai perehtyä asiaan kuvaamalla koira, jolloin syy saattakin löytyä luustosta. Pelkkä kuvaaminen ja diagnoosin toteaminen eläinlääkärissä eivät kuitenkaan riitä. Kotiin saadaan toki lääkkeet ja hoito-ohjeet, ja muuksi hoidoksi sitten mahdollinen leikkaus tai muita koira-alan ammattilaisten palveluita (akupunktio, fysioterapia, hieronta). Mutta huonoimmassa tilanteessa kaikki tieto koiran tilasta jää eläinlääkärin ja omistajan väliseksi. Mitään ei kerrota eteenpäin, kuvat eivät ole virallisia ja koiraa rasittavat lajit lopetetaan hiljakseen, sanomatta syytä sen tarkemmin. 

Tässä on se suurin ongelma: vaikeneminen. Vaikka "tieto lisää tuskaa", ja "puolet kurjuudesta aiheuttaa tietämättömyys - toisen puolen aiheuttaa tieto", pitäisi näistä asioista voida kertoa avoimesti. Salailu aiheuttaa kyseessä olevalle rodulle enemmän hallaa kuin todellisen tilanteen selittäminen.

Mikäli sairauden/onnettomuuden/minkä tahansa terveystilanteen kanssa ollaan avoimia, voidaan asioita korjata seuraavissa sukupolvissa järkevillä jalostusvalinnoilla. Näihin järkeviin jalostusvalintoihin kuuluu koirien terveyden tutkiminen, erityisesti siltä osalta, mistä kyseisessä suvussa on löydetty heikkouksia.

Jos kyseessä on esimerkiksi koira, jonka selässä on jonkin lievä ongelma, tulee sille ja sen lähisuvun koirille käyttää selältään puhtaita, terveitä ja oireettomia yksilöitä. Näin vähennetään jälkeläisten selkäongelmien riskiä. Sama koskee mitä tahansa koiran lievää sairautta/luusto-silmä-nivelmuutosta, joka on on hallittavissa esim. harrastusten rajoittamisella sekä lihaskunnosta huolehtimisella, eikä koira tarvitse siihen jatkuvaa lääkitystä.
Mikäli rotu on siinä onnellisessa tilanteessa, että sen geenipooli on laaja ja jalostukseen sopivia yksilöitä riittää sadoittain, voidaan toki sairauksien lievimpiäkin muotoja sairastavat koirat jättää jalostuksen ulkopuolelle.

Monilla roduilla tilanne ei valitettavasti ole näin hyvä, mutta juuri siksi julkisesti asioista kertominen tuottaa todennäköisesti parempia jälkeläisiä ja parempaa uutta sukupolvea, mikäli kasvattajat tarttuvat myös näihin sairaisiin yksilöihin ja ottavat ne huomioon jalostusvalinnoissaan.

Kasvattajilla on tässä suurin vastuu, mutta iso osa vastuusta on myös koiran omistajalla - mikäli ongelmia ja sairauksia ilmenee, tulee niistä kertoa vähintään rodun sisällä. Vain niin on mahdollista jalostaa terveempää rotua. Kyseessä on myös koiran elämänlaatu, minkä ajattelisi merkitsevän erittäin paljon myös koiran ostajalle.

Syy miksi tämä asia on minulle ajankohtainen, on tietenkin Aurinkoisen mahdollinen toinen pentue sekä siihen liittyvät valinnat ja päätökset, mutta myös salailu. Se, että minä tiedän muiden koirista (monesta eri rodusta) sellaisia asioita, joiden tulisi minusta olla yleisessä tiedossa, ainakin näiden kyseisen rodun piirissä.
Sitten herää kysymys, miksi en ole kertonut näistä eteenpäin? Jotkut asioista olen kuullut ns. toisen käden kautta, jolloin tieto voi olla totta tai olla olematta. Epäilyksiä se kuitenkin herättää. Tosin osa näistä tiedoista on tullut minulle mustana valkoisella, eli kyseisen koiran sairaus/ongelma on tullut omistajaltaan minulle toisen ihmisen kautta.

Lisäksi osan asioista minulle ovat kertoneet itse koirien omistajat, jotka kuitenkin ovat sitten vihjaillen sanoneet, että tästä asiasta ei nyt ole syystä X tehty julkista. Mietityttää, että miksi se syy X on niin painava, ettei totuutta voi kertoa kaikille, varsinkin jos kyseessä on jalostuskoira tai jalostukseen käytetyn koiran vanhempi/sisarus/pentu? Tai että kyllä asiasta kerrotaan, mikäli joku osaa siitä kysyä.

Kuinka voidaan jalostaa parempia koiria, jos ongelmia ja vikoja tieten tahtoen peitellään?

Laitetaan nyt loppuun vielä Aurin helmikuussa 2013 otetut selkäkuvat kokonaisina. Niistä voi jokainen itse katsoa Aurin rinta-, selkä- ja lannerankaa.

Viime viikon sisältö

Huomasin muuten, että minulta on jäänyt yhdet tulokset kokonaan tänne kirjoittamatta. Kävin siis LAUKAn rallytokokisoissa 11. syyskuuta, tuomarina Minna Hillebrand: Sirius AVO HYV 92p ja 2.sija, Aurinko AVO HYV 88. Täältä saatiin Siriuksen toinen AVO-tulos, ja Aurille ensimmäinen.

Nämä kisat olivat siis päivää ennen kuin Aurinko alkoi oireilla todenteolla. Olihan se vaisu kisoissakin, varsinkin alkuun, mutta ajatttelin sen johtuneen siitä, että Joensuun RT-kisoissa paineistin tuota koiraa. Totuus taitaakin olla aivan toinen, eli Auri oli tuolloin tulehdustilassa ja todennäköisesti myös kipuinen.

Voin kertoa, että harmittaa kun en itse omistaja tajunnut koiran olevan huonovointinen. Itsesyytösten määrä on ollut jotakin mittaamatonta kahden viimeisen viikon aikana.

Tällä hetkellä Aurinko voi ihan hyvin, ainakin paremmin kuin viikko sitten. Se ravistelee, venyttelee etuosaansa, raapii korvaansa takajalallaan, ravaa reippaasti hihnassa, haistelee ja muutenkin reagoi ympäristöönsä enemmän positiivisesti. Häntä on jo aika lailla normaali, mutta takaosaa Auri ei venytä. Se kuitenkin nukkuu molemmilla kyljillään, eli pystyy vaihtamaan asentoa ongelmitta.

Toissaviikolla Aurinko vain ahdistui kaikesta muutoksesta ympärillään, peläten todennäköisesti kipua. Auri on alkanut itse taas hakea minuun kontaktia ja pyytää päästä tekemään asioita. Nyt olenkin tehnyt sen kanssa pienissä osissa ja hyvin rauhallisesti NoseWork -alkeita. Laitan videon tännekin jos-ja-kun edistymme haisteluhommissa.

Viimeisen Tramalin neljännesosan annoin eilen illalla, nyt sitten mennään pelkästään antibiootilla ja tulehduskipulääkkeellä.

Siriuksen kanssa pitäisi tehdä lisää seuraamistreeniä oikealla puolella, ja opettaa lisää takapään käyttöä. Vielä ei ole tuloksia havaittavissa, mutta eihän tässä ole treenattukaan kuin pari kertaa. Sorayan kanssa pelkästään vasemmalla puolella seuraaminen on hankalaa, sen opettaminen tuottaa minulle harmaita hiuksia. Kuinka ihmeessä opetin joskus Milon, Siriuksen ja Aurin seuraamaan? Miksi en enää osaa opettaa Sorayaa? Perusasentoakaan se ei osaa, mutta istuu ja menee maahan sentään. Liikkestä maahanmeno onkin Sorayan bravuuri.

Mutta en nyt jaksaisi ottaa "turhaa" stressiä siitä, mitä minun 10kk vanha koirani osaa ja ei osaa. Varsinkaan kun kyseessä ei ole sille mikään elintärkeä käsky (kuten "irti", "tänne" tai "odota"). Ehtii sitä myöhemminki.

Agilityssa Soraya on edistynyt hieman paremmin, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Ehkä olen myös itse agilityn suhteen varmempi kouluttaja, joka taas heijastuu myös koiraan.  Mitään erikoista emme ole vielä ottaneet, emmekä ota niin kauan kuin minulla on siihen sananvalta. Kepit ja kisakorkuiset kontaktit voivat odottaa sitä, että Soraya on täysikasvuinen.

Kun vain osaisin rentoutua ja jaksaa odottaa, että mitä tuleman pitää, enkä ahdistua etukäteen aina kaikesta. Minkä sitä perusluonteelleen mahtaa? Edelleen stressaan joka päivä Aurin terveydestä kaiken muun stressin ohessa. Onneksi tilanne on sentään mennyt edes vähän parempaan suuntaan.

Aurin selkäsairaus vol. 2, mutta jotain hyvääkin

Olen ottanut talteen viime viikkojen agilitytreenien ratapiirrokset. Ei huvita laittaa niitä tänne yhtään. Miksi? Koska Aurinkoisen kanssa ei tehdä enää agilitya ollenkaan. Eikä Siriuksen. Sorayan kanssa varmaan, ainakin vielä vähän aikaa. Saa nähdä, mitä päätän ensi vuonna kunhan Sorayalle tehdään viralliset terveystutkimukset marras-joulukuussa 2017.

Minua ei harmita lopettaa agilitya Aurin kanssa, vaikka pidän lajista paljon. Pidän kuitenkin koirastani enemmän - rakastan koiraani enemmän kuin mitään harrastusta. Koiran hyvinvointi on tärkeintä.

Aurinko ei voi siis tehdä enää agilitya, ja se on minun päätökseni. Aurin selkätuledus (diskospondyliitti, eng. discospondylitis) on nimittän erittäin todennäköisesti uusiutunut (täältä voi lukea ensimmäisestä kerrasta). Nikamiinhan jää tietenkin tulehduksen jälkeenkin tietty heikkous, jota en todellakaan halua enää pahentaa millään koiraa paljon rasittavalla harrastuksella (kuten agilitylla, flyballilla, frisbeellä...). Jos ja kun Auri paranee, toki se saa juosta vapaana juuri niin kuin itse haluaa. Mutta se on eri asia, siinä Aurinko saa itse päättää vauhdin, suunnanmuutokset, linjat, pysähdykset. Rallytokoa ja näyttelyitä jatketaan sitten ensi vuonna Aurin kanssa, samoin mejää ja muita hajutunnistus/-etsintäjuttuja.

Kliiniset oireet viittaavat nikamien ja välilevyjen bakteeritulehdukseen vahvasti. Kipu liikkuessa (laukkaaminen, hyppääminen, kiipeäminen) joka ei kohdistu mihinkään lihakseen, kipu myös levossa joka ilmenenee tärinänä ja kosketuksen varomisena, apaattisuus, ulostamisen hankaluus (eli etsi varsinkin pissipaikkaa todella pitkään, varmaan ponnistaminen sattui/tuntui inhottavalta). Lisäksi häntä meni veltoksi ja lakkasi liikkumasta kunnolla, tuntoaisti kuitenkin hännässä normaali, samoin takajaloissa.

Toki kävimme eläinlääkärissä ottamassa veri- ja virtsanäytteet. Tulehdusarvot eivät olleet yli "normaalirajojen", mutta ylärajoilla kuitenkin. Bun-to-crea -arvo on myös aivan ylärajalla (27), vaikka muuten munuaisarvot olivat erittäin hyvin sallittujen rajoissa. Toisaalta tuo B/C-arvo voi viitata kuivumiseen tai sitten nimenomaan virtsaelinten tulehdukseen

Jyväskylän eläinlääkärissä lähdettiin tautia hoitamaan virtsatietulehduksena, mukaan siis antibiootit sekä peruskipulääke. Virtsaviljelyn tuloksia muuten odotetaan edelleen. Sillä on lähinnä tarkoitus nyt eritellä tulehduksen aiheuttaja, että tiedetään pitääkö lääkitystä muuttaa.
 

Kun Aurin oireet eivät helpottaneet parissa päivässä, soitin perjantaina Aurinkoisen selkää aikaisemmin hoitaneelle (meidän luotto)eläinlääkärille Joensuuhun. Vastaus tuli samantien; "Diskospondyliitti voi uusia, ja kuulostaa että on uusinut." Samantien sain reseptin pitkään antibiootti- ja tulehduskipulääkekuuriin, sekä käskyn vaatia JKL:n hoitaneelta eläinlääkäriltä Tramalia kovimpaan kipuun.

Nyt Aurinko siis saa päivittäin antibiootit, tulehduskipulääkkeen ja Tramalin. Suurta muutosta ei tilassa ole tapahtunut. Tänään Aurinko tosin ravisteli, mitä se ei ole tehnyt sitten tiistain. Ruoka sentään on maistunut koko ajan.

Tiedossa on 4-6 viikkoa täyslepoa, liikkumisen rajoitus aivan minimiin, lääkitystä ja hellää hoivaa. Huoli on todella kova, minua on ahdistanut joka päivä ja olen käynyt kaiken maailman kauhukuvat mielessäni läpi. Minä todella toivon, että Aurinko paranee ja pystyy elämään normaalia koiranelämää vielä toiset 5,5 vuotta ainakin. Haluaisin myös uskoa Aurin paranemiseen, mutta se on liikaa. En uskalla.

Hetki kerrallaan. Taas sen muistaa, kuinka pienestä kaikki voikaan olla kiinni.

Laitetaan nyt sen verran iloisia asioitakin, että Sirius kävi rallyilemassa itselleen RTK2 -koulutustunnuksen Jyväskylässä hienolla 95 pisteellä. Avoimen luokan tuomarina oli Kirsi Petäjä. Samalla oltiin LAUKAn rallyjoukkueessa, joka sijoittui piirinmestaruuskisoissa pronssille. Saamme siis Siriuksen kanssa myös mitalin kotiin.

Sorayan kanssa ollaan myös rallytokoiltu. Ajatuksena olisi kokeilla taitojamme oma koiraseuramme joulukuun kisoissa, mikäli minulla vain kantti kestää. Agilitya tehdään ainakin tammikuun loppuun asti, kun kerran kausimaksu on maksettu, ja minä olen sitoutunut kouluttajaksi muistaakseni ensi vuoden kesäkuun loppuun saakka. Sen jälkeen mietin asiaa uudestaan.

Yritän päästä nyt tulevan talven aikana johonkin rallytokoryhmään tms. Siriuksen kanssa, koska tarvitsemme paljon  apua voittajaluokan liikkeiden kanssa. Eikä Sorayankaan kanssa tee yhtään huonoa joutua valvovien, opastavien silmien alle rallytokon parissa. Se kun on sellainen sählä!

Nyt vaan Aurinkoisen kanssa toivotaan parasta, varaudutaan pahimpaan muttei ajatella sitä liikaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta kyllä me selvitään tästä(kin). Toivon niin. Niin kovasti ♥

Näyttelytähti ja RT-tähdet

Sorayan ensimmäinen näyttely on takanapäin. Ja kuinka hienosti pikku-Sorsa aloittikaan uransa! Lauantaina 4. syyskuuta Joensuun ryhmänäyttelyssä kooikerhondjet arvosteli Jouko Leiviskä, joka piti Sorayasta erittäin paljon ja se näkyi myös arvostelussa.

Juniorityttölle irtosi siis JUN ERI1 SA PN1 VSP SERT ♥

Erittäin kaunis, erinom. rotutyyppiä oleva lupaava narttu, joka tasapainoisesti rakentunut. Erinomainen kaula ja selkälinja, ikäisekseen sopiva runko ja erittäin kaunis pää. Kauniit silmä ja ilme, hyvin kiinnittyneet korvat, lupaavat hapsut. Erinomainen luusto, hyvä leveä reisi. Erinomaiset kulmaukset, hyvät käpälät. Liikkuu erinomaisella askeleella. Kantaa häntänsä hyvin.

Mutta kyllä Soraya olikin kehässä niin kauniisti, erityisesti pöydällä ja liikkeessä. Maassa seisoessa Sorsa istahti aina välillä (kun namia ei tullut sen mielestä tarpeeksi nopealla tahdilla) ja tarjosi tassua. Pitänee ehkä hieman vielä harjoitella sitä paikoillaan pönöttämistä...

Sunnuntaina oli sitten aikuisten kooikkereiden vuoro lähteä kisaamaan rallytokossa. Siriukselle oli tiedossa ensimmäinen kerta avoimessa luokassa, Aurinko taas havitteli koulutustunnusta alokasluokasta.

Tuomarina toimi Hannele Pirttimaa, joka on kyseisenä päivänä melkoisen tiukalla päällä. Vinoista asennoista lähti alokasluokassakin helposti pisteitä, puhumattakaan ylemmistä luokista. Radat itsessään eivät olleet erikoisen vaativia, tilaa kylttien välillä olisi tosin voinut olla hieman enemmän.

Aurinko sai kuin saikin RTK1:n melko surkealla 74 pisteellä. Ihan itse mokasin koiran hienosti alkaneen suorituksen, laitoin Aurin uusimaan yhden kyltin kahdesti, josta Aurinko erittäin ohjaajapehmeänä paineistui ja loppuradasta tulikin sitten tuon 2x -3p lisäksi kahdesti -10p (TVÄ). Opinpa ainakin, että Aurin kanssa on parempi jättää uusiminen sikseen. Se tajuaa jostakin minun elekielestäni tehneensä väärin, jolloin koko koiran olemus lyhistyy - se alkaa hidastella, mielistellä minua, häntä ei heilu eikä Aurinko oikein tee mitään pyydettyä.
Siriuksen kanssa saatiin 2x -1p (kauneusvirheitä) sekä yksi -10p (TVÄ), koska Siriuksella oli liian iloinen pylly! Itse en edes tajunnut tuota virhettä, kehuin Siriusta rivakasta istumisesta, jolloin Titiuu innostui niin, että hypähti innosta ilmaan ja pamahti sitten takaisin istumaan. Tämähän tulkitaan siten, että koira istuu kahdesti (vaikka pitäisi istua vain kerran), joten koko tehtävä on suoritettu väärin. Tuloksena siis 88p ja toinen sija AVO-luokassa! Tuollaisesta kympin virheestä en voi olla kuin iloinen, ainakin koiralla oli hirmuisen hauskaa.

Silti minua v*tutti jälkeenpäin se, kuinka olin paineistanut Aurinkoa ja saanut niukinnaukin tuloksen. Tänä viikonloppuna on taas rallytokokilpailut, joihin olen menossa sekä Aurin että Siriuksen kanssa. Kävin sentään keskiviikkona ohjatuissa rallytokotreeneissä, joissa Aurinko toimi todella hienosti ja se helpotti hieman minun oloani. Pelkään silti sählääväni taas sunnuntaina ja sotkevani Aurin suorituksen, erityisesti kun kyseessä on vielä ensimmäinen startti avoimessa luokassa. Siriuksen kanssa minulla ei jostain syystä ole samanlaisia paineita, ei oikein missään lajissa vaikka jännitänkin suoritustani myös sen kanssa.

Sorayakin pääsi kokeilemaan rallytokoa ensimäistä kertaa ikinä, ja mitäpä sitä turhia aloittamaan muusta, kuin suoraan alokasluokan radalta. Soraya osaa toki istua, mennä maahan ja "seurata", mutta se seuraa yllättävän hyvin käsiliikkeitä sekä vartaloapuja, joten sain sen varsin näppärästi eteeni istumaan, ja jopa perusasentoon oikealta sekä vasemmalta. Toki vielä on paljon tehtävää ennen kuin Sorayan kanssa voi edes ajatella menevänsä RT-kisoihin, mutta alku näytti erittäin lupaavalta.

Meidän laumassa, erityisesti kisatilanteissa, minä olen se heikoin lenkki. Onneksi kohdalle on sattunut noin hienoja koiria. 

Ratapiirroksia ja rasitusta oman pään sisällä

Tässä postauksessa päätin vain yksinkertaisesti jakaa ne ratapiirrokset, joita ollaan harjoiteltu maanantaisin Aki-koutsin valvovien silmien alla. Osa treeniradoista on mennyt hyvin, osa erittäin hyvin. Jotain uuttakin olen oppinut, vaikka osa ohjaustekniikoista (kuten jaakotus) on minulle yllättävän vaikeita.
Kiva kuitenkin nähdä, että Aurinko osaa vaikka mitä. Aki onkin usein näyttänyt Aurin kanssa, kuinka jokin minulle hankala ohjauskuvio tulisi tehdä. Se on katkeran kaunista katsoa, kuinka oma koira ohjautuu niin hienosti osaavan, vieraan ihmisen kanssa.

Monen monta kertaa olenkin sanonut, että jos Aurinkoisella olisi agilityssa osaavampi ohjaaja, se olisi varmasti jo agility/hyppyvalio. Siinä on potentiaalia, vauhtia, iloa ja intoa, se kestää toistoja ja haluaa miellyttää, se lähtee todella harvoin lapasesta ja antaa ohjaajan pieniä virheitä anteeksi.
Valitettavasti Aurinko EI kestä sitä, että minä jännitän kisoissa kuollakseni. Se hidastelee, ravailee, ei kuuntele, mielestelee minua, eikä tee agilitya treeneissä nähtävällä riemulla ja nopeudella. Sitä ne treenikaveritkin sanovat, että kuin olisi kaksi eri koiraa kisoissa ja treeneissä. Sama koskee tietysti minua - kuin olisin kaksi eri ihmistä.
Hävettää, harmittaa, ärsyttää, vituttaa, itkettää, raivostuttaa, tekee katkeraksi. Se epäonnistumisen tunne kerta toisensa jälkeen, kun kisat kaatuvat vain ja ainoastaan minun jännitykseeni ja sen takia muuttuneeseen käytökseeni. Kun Aurinko voisi antaa ja olla niin paljon enemmän, mutta minä pidättelen sitä, estän koiran menestymisen.
Voin kertoa, että tällainen ei todellakaan tee hyvää itsetunnolle eikä motivaatiolle. En tiedä, mitä mantroja minun pitäisi lukea, etten jännittäisi kilpailemista. Mistään neuvoista, mitä olen saanut, ei ole ollut apua. Toinen vaihtoehto olisi kokeilla vetää kourallinen rauhoittavia ennen rataantutustumista. Mitähän siitäkin tulisi.

Joka tapauksessa, elokuun ratapiirrokset alla. Yhden treenikerran sijaistin minä, joten silloin en yllättäen itse päässyt treenaamaan, ja yhden kerran pilasi rankkasade-ukkosrintama. Kiitos vaan. Onneksi kohta päästään halliin.

Rata 08.08.2016

Rata 22.08.2016

Rata 29.08.2016

Siriuskin on päässyt tekemään näitä ratoja 1-2 kierrosta minikorkeuksilla, ihan vain huvin vuoksi. Vaikka pyöreät vuodet lähestyvät vauhdilla, jatketaan agilityn harrastelua Siriuksen kanssa niin pitkään, kuin se vain itse jaksaa ja haluaa.

Sorayan kanssa harjoitellaan helppoja ohjauskuvioita muuri-hyppy-putki-esteillä, pikkuhiljaa voisin alkaa opettamaan myös rengasta ja pituutta. Ajatuksena on myös opettaa Sorayalle irtoaminen eteenpäin suoralla linjalla, sen kouluttaminen on jäänyt aina jotekin roikkumaan edellisten agilitykoirien kanssa.

On vaikeaa sanoa, mitä Sorayasta vielä tulee vai tuleeko siitä mitään. Vähän yli 9kk vanha koira on vielä aivan kesken kaikilta osin, eikä terveystuloksiakaan kannata tehdä vielä vuoteen. Siihen asti siis tehdään rauhassa ja koiraa säästellen, opetellaan perusasioita koiraa vähemmän kuluttavilla esteillä ja jätetään vaikeat hommat siihen hetkeen, kun Soraya on terveystutkittu ja (toivottavasti) terveeksi todettu.

Välillä meinaa tulla itsellekin kiire koirankoulutuksessa, mutta onneksi yleensä joku sanoo, että hidasta vähän. Anna junnukoiran olla vielä pentu, ehtii sitä myöhemminkin kouluttaa eri lajeihin. Mikä on tullut itsekin todistettua jo 3 koiran kohdalla, että kyllä se aikuinenkin koira oppii uusia temppuja ja ehtii harrastamaan vaikka mitä lajeja.

Ei karhutkaan riehu koko aikaa,
ne vetää välillä puolukoita!

Menettämisestä. Ja siitä, mitä koirille pitäisi kertoa joka päivä.

Kohta on taas tämäkin kuukausi ohi. En oikein itsekään tajua, miten aika kuluu niin nopeasti.

Koko kuukausi on mennyt ajatellessa ikäviä, surullisia, ahdistavia, stressaavia, ärsyttäviä, raivostuttavia ja kaikkia mahdollisia negatiivisia tunteita aiheuttavia asioita. Osa näistä asioista on valitettavasti väistämättömiä, vaikka kuinka toivoisi voivansa muuttaa niiden kulkua.

Kaikki nämä kuluttavat, raastavat tunteet kulminoituivat torstaina, kun siskoni Tiina joutui luopumaan laumansa vanhimmasta, Vilistä (Tarumetsän Hopeakolibri). Vili olisi täyttänyt marraskuussa 15 vuotta, mutta kun huonoja päiviä alkoi olla enemmän kuin hyviä, on rakkaasta luovuttava.
Itkin lähes koko torstaipäivän. Vili oli koira, jonka kanssa kävin ensimmäisessä virallisessa koiranäyttelyssä 14 vuotta sitten. Tulokset eivät olleet kummoisia, mutta se oli ensimmäinen kosketus Suuren Koiramaailmaan - olkoonkin että nykyään käyn enemmän muissa koirakilpailuissa kuin näyttelyissä. Vili vaan on "aina" ollut siskollani. Se on kuulunut jokaiseen yhdessä viettämäämme hetkeen, perhejouluihin ja sen sellaiseen.
Nyt harmaanaamaista italianvinttikoirapappaa ei enää ole.

Lisäksi Vili oli Siriuksen paras ystävä. Pojilla oli aina omat leikkinsä, joihin ei muita koiria (eli tyttöjä) huolittu. Sirius ja Vili painivat (ja myös astuivat toisiaan) sisällä, juoksivat ulkona kilpaa peräkkäin, haistelivat ihania pissejä yhdessä ja pitivät keskenään "pissirinkiä" - kun toinen merkkasi heinän, toisen piti heti merkata päälle, jolloin taas ensimmäisen pissaajan täytyi lirauttaa oma puumerkkinsä heinään. Tätä piirileikkiä saattoi jatkua jopa kymmenen merkkauksen ajan. Hirmu hauskaa.
Eivätkä Vili ja Sirius koskaan ottaneet yhteen, ne olivat kaikesta enemmän tai vähemmän samaa mieltä. Niiden kaveruus oli varsin mutkatonta, ja sitä oli mukavaa seurata.Vielä viimeisinäkin tapaamiskertoina pojat vähän leikkivät keskenään ja merkkasivat ristiin ulkona. Vaikka Vili viimeisellä tapaamiskerralla kirjaimellisesti törmäsi Siriukseen sekä käveli Siriuksen päältä tämän maatessa lattialla, ei Sirius sanonut pappakoiralle mitään, katsoi vain tyynesti.
En tiedä, ymmärsikö Sirius Vilin olevan vanha, lähes sokea ja päästään hapero, ja antoi siksi papparaisen tehdä tällaisia vahinkoja, vai salliko Sirius ystävältään enemmän kuin muilta.

Tietysti vanhan koiraystävän menetys saa ajattelemaan sitä hetkeä, jolloin minun pitää luopua omista koiristani. Vaikka sitä kuinka yrittäisi ajatella järjellä, tiedän sen tulevan olemaan sydänjuuria repivää. Hetkittäin varmasti tuntuu paremmalta, hetkittäin taas siltä, että kuvittelee kuolevansa itse, ihan kuin osa sielusta olisi poissa.
Hiljalleen ajatukseen rakkaan koiraystävän poismenosta tottuu, siihen turtuu, eikä sen ajatteleminen enää tee uutta haavaa sieluun. Muistaa ne hyvät (ja myös ne huonot) hetket, mitä tehtiin ja koettiin yhdessä, surullisen onnellisena siitä, että on saanut jakaa hetken elämästään kaikista parhaimman ystävän kanssa. Vaikka kuoleman jälkeen aina jotakin sydämessä jää rikki, niin elämä koiran kanssa on jotakin niin kokonaista ja kokonaisvaltaista, etten halua olla kokematta sitä.

Muistakaa sanoa joka päivä koirallenne se, mitä haluaisitte sanoa sille sen viimeisenä hetkenä. Ottakaa syliin, halatkaa, antakaa suukko, silittäkää hellästi. Kuiskutelkaa kauniita sanoja, kertokaa kuinka ihana koira se onkaan.