Muistoja vuosien takaa: Jesse James

Eilen tuli kulukseeni 25 vuotta ensimmäisen koiramme syntymästä. Parin viikon päästä sen kuolemasta tulee kuluneeksi 11 vuotta. Neljätoista vuotta yhteistä elämää on pitkä aika. Vuosien aikana suru on muuttunut lämpimäksi tunteeksi, jonka Jessen ajatteleminen saa aikaan, ja ikävä on vaihtunut moniin hyviin muistoihin.

En muista aikaa ilman koiraa. Kun olin 2-vuotias, perheeseemme muutti tumma, pörröinen, nallekarhun näköinen eläin, jota tunnetaan eläinlajina koira. Alunperin tämän kyseisen mustan möykyn nimeksi piti tulla Zorro, mutta valitettavasti minun kaksivuotias kieleni ei taipunut moiseen nimeen: huusin koiranpentua ulkona Tolloksi. Minusta useita vuosia vanhemmat isosiskoni eivät yllättäen pitäneet tästä käänteestä ja tahtoivat vaihtaa uuden perheenjäsenemme nimeä. Jesse -nimen osasin sentään lausua jo pikkulapsena, ja Jesse James siitä sitten tuli.

Minä ja Jesse James helmikuussa 1990.

 Jesse oli kultaisen noutajan ja suomenlapinkoiran sekoitus, kielletyn rakkauden hedelmä ja täydellinen vahinkopentu. Kultainen noutaja -narttu oli hoidossa maatilalla omistajansa vanhempien luona, kun se päätti karata kosioretkelle suomenlapinkoirauroksen luokse. Paria kuukautta myöhemmin syntyi seitsemän sekarotuista pentua, joista meille päätyi yksi.

Jessen pentuajoista en muista paljoakaan, olinhan itsekin vielä pikkulapsi. Varmasti siitä syystä Jesse tuntui minulle enemmän veljeltä kuin lemmikiltä. Jesse tiesi kaikki salaisuuteni, se vartioi ja vahti minua, kiusasi minua (kuten veljen kuuluu), ei totellut minua ellei itse tahtonut, mutta suostui valittamatta leikkimään kanssani joka kerta, olipa kyseessä sitten eläinlääkäri- tai rekikoiraleikki.

Jesse potilaana eläinlääkärileikissä.

 Tuolloin 90-luvun alussa ei juurikaan ollut koirakouluja, agilitysta ei oltu kuultukaan eikä koirankoulutusoppaita löytynyt kunnankirjastosta - ellei sitten halunnut kouluttaa koirastaan metsästyskoiraa. Kuitenkin Jesse osasi kauniit käytöstavät, monia temppuja ja pohjattoman ahneutensa ansiosta sitä oli helppo kouluttaa. Tosin Jesselle suurin osa tempuista opetettiin ikivanhoilla metodeille: kun Jesseä opetettiin istumaan, sitä painettiin alaselästä. Kun Jesse opetettiin menemään maahan, sitä painettiin lavoista. Kyllä Jesse oppi, se osasi vielä vanhanakin kaikki temput, mutta kuinka paljon nopeammin se olisikaan oppinut positiivisella, operantilla ehdollistamisella - ja miten paljon hauskempaa se olisi todennäköisesti koiralle ollut.
 Jessen tottelevaisuudesta kertoo parhaiten se, kuinka leikkaamaton, nuori uroskoira tahtoi lähteä naapurin narttuja katsomaan. Se ei ollut oppinut erillistä sanaa liikkestä pysähtymiselle, "odota" tarkoitti paikalleen jäämistä joko istumaan tai makaamaan. Istuminen oli kuitenkin Jessellä hyvin hallussa. Äitini huusi "istu" kesken Jessen morsiamenhakumatkan, jolloin Jesse heittäytyi istumaan ja odotti kiltisti, että joku ihminen sai sen kiinni.

 Onneksi Jessen karkailut loppuivat, kun se kastroitiin - valitettavasti koira myös lihoi tuolloin melkoiseksi pullukaksi, mutta liikakilot eivät onneksi Jessen vauhtia haitanneet.

 Jesse rakasti ihmisiä, suhtautui melko välinpitämättömästi muihin koiriin ja kunnioitti kissoja. Jesse kyllä piti kissoista, mutta oli toivoton nössö niiden kanssa. Mikäli joku kissoistamme meni nukkumaan Jessen pedille, koira seisoi surkean näköisenä nukkumapaikkansa vieressä ja tuijotti ihmisiä apua anellen. Monesti kissat myös nukkuivat Jessen vieressä niin sisällä kuin ulkonakin, ja suorastaan hakeutuivat tuon 45-kiloisen mustan möhkäleen seuraan.

Pörri 12v. ja Jesse 13v.

Pikku-Otto ja Jesse

Jessellä oli myös omia ajatuksia asioita. Se osoitti herkästi mieltään, mikäli sitä ei otettu ulos mukaan vaikka Jesse olisi itse nimenomaan tahtonut lähteä seuraksi. Muutoin se ei tehnyt tarpeita sisälleen, paitsi tuolloin: toisella kerralla olohuoneen rapulle, toisella kerralla kylpyhuoneeseen viemärin päälle. Nuo olivat myös ainoat kerrat, kun Jesse varasti ruokaa: se nuoli kermat isosiskoni syntymäpäiväkakusta (äiti paikkasi koirannuoleman kohdan kermalla ja tarjosi kakun vieraille), ja muutamaa vuotta myöhemmin Jesse söi kokonaan minun ensimmäisen itse tekemäni pullapitkon!
 Toinen Jessen oma keksintö oli huolituoli. Se on yksi tarkoin valittu tuoli, johon istunut ihminen sai välittömästi Jessen suuren, raskaan pään polvelleen huokauksen kera ja useita pitkiä katseita koiran tummien kulmien alta. Siinä Jesse oli niin kauan kuin istuja vain jaksoi sitä silittää ja sille jutella. Kun silitys ja juttelu loppuivat, Jesse totesi istujan huolien kaikonneen ja meni tyytyväisenä takaisin omalle pedilleen.

Huolituoliterapiaa.

 Minä ehdin aloittaa Jessen kanssa myös koiraharrastukseni, jotka tosin jäivät pariin möllitokoon ja muutamaan match show'hun. Möllitokossa pärjäsimme erinomaisesti molemmilla kerroilla, mätsäreissä tulokset vaihtelivat sinisestä nauhasta aina BIS-sijoituksiin.
 Jessen ansiosta lainasin järkyttävät kasat koirarotu- ja koirankoulutuskirjoja, halusin palavasti toisen koiran (rotuvaihtoehtoja oli ainakin kymmenen) ja tahdoin harrastaa ties mitä koiralajeja. Valitettavasti Jesse oli jo veteraani-ikäinen, kun minun innostukseni syttyi, joten jäin odottamaan ja kinuamaan seuraavaa koiraa, jonka kanssa voisin sitten harrastaa kaikkea. Jesse antoi kuitenkin minulle kipinän koiraharrastuksiin ja ylipäänsä koiriin.

Jesse säilyi pirteänä 13-vuotiaaksi asti. Viimeisenä elinvuotenaan Jessen kunto alkoi selvästi heikentyä: se ei nähnyt kunnolla kaihin takia, sen kuulo heikkeni ja nivustyrä rajoitti juoksemista. Jesse pyysi usein ulos ja istui nolona eteisen nurkassa, mikäli se sattui vahingossa pissaamaan sisälle, kun ei ollut pystynyt enää pidättelemään. Jesse unohti terassilla seisoessaan, oliko se menossa ulos vaiko tulossa sisään, jolloin sitä piti tuupata suuntaan tai toiseen. Viimeisinä päivinään Jesse ei enää tahtonut syödä mitään muuta kuin lunta ja joitain herkkupaloja. Sitä autettiin kiipeämään terassimme rappuset ja yöksi se peiteltiin omalle pedilleen nukkumaan.

 Muistan vieläkin sen hetken, kun äitini soitti minulle kesken koulupäivän ja ilmoitti, ettei Jesse enää jaksanut nousta pediltään. Ajattelin hetken, että nyt minä kuolen. Sen jälkeen vain itkin. Minä en ollut 9-luokan viimeisessä luokkakuvassa, minä olin eläinlääkärissä silittämässä Jessen tummaa turkkia viimeistä kertaa, kun eläinlääkäri kuunteli sen hiljalleen hiljenevää sykettä.

Jesse James nukutettiin ikiuneen 14. tammikuuta 2003. Minä itkin kaksi viikkoa. Kolmen viikon päästä elämäämme saapui Milo.

Jesse James oli ensimmäinen koirani, perheemme koira, iso pikkuveljeni, joka piti minusta huolta kuten koiran ja veljen kuuluikin. Jesse oli itsepäinen, ahne ja haukkui usein pelkästä haukkumisen ilosta - tai sitten se rakasti omaa ääntään, jopa viimeisinä vuosinaan kun sen kuulo alkoi heikentyä. Jesse oli rauhallinen, kärsivällinen, lempeä ja kiltein koira, jonka olen koskaan tavannut. Maailman kiltein koira.

Joulurauhaa

Meidän laumamme hiljenee joulunviettoon, mutta vielä on ainakin yksi postaus luvassa tälle vuodelle.

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille ystäville, tutuille ja lukijoille <3

Joulutunnelmissa

Olen ollut vähän liiankin joulutunnelmissa, koska en ole kehdannut/ehtinyt/jaksanut/muistanut päivittää edes blogia. Tätä se teettää, kun valmistelen niin innoissani sekä Joensuun että Joroisten kotia joulukuntoon.
 Vielä en ole ihan viikkoa ollut joululomalla, mutta kohta olen. Opiskelujuttuja olisi tietenkin voinut vielä tehdä eiliseen asti (professorit yliopistolla jäivät tänään lomalle), mutta eipä tullut tehtyä yhtikäs mitään viime viikon perjantain jälkeen.

Messukeskuksen koiranäyttelyssä täytyi tietysti käydä. Oli mukavaa nähdä tuttuja kooikkereita omistajineen, vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa, esittää koiria ja käydä ostamassa monta kassillista tuliaisia sekä joululahjoja omille koirilleen. Samalla reissulla käytiin moikkaamassa myös Siriuksen tytärtä Lisbethiä (Bella Belleza's Doris), joka oli niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään kuin kopio Siriuksesta - tosin feminiinisempi ja kauniimpi :) Aivan ihana pikkuinen narttu, jota sai rapsutella sydämensä kyllyydestä.

Omistaja Kukka, ihana Lisbeth ja minä.

 Vuoden viimeiset agilitytreenit tehtiin yli viikko sitten, ja nyt olemme ainakin loppiaiseen asti treenitauolla. Koirille se tekee vain hyvää, ainakin aikaisemmin vauhtia ja intoa on ollut entistä enemmän kisa- ja harjoittelutauon jälkeen.
 Rallytokoa olen nyt harjoitellut kotosalla kooikkereitten kanssa. Treenien tarkoituksena on ollut ainoastaan vahvistaa perusliikkeitä ja häivyttää käsimerkkejä, esimerkiksi eteen siirtymisestä. Molemmat kooikkerit tarvitsevat vielä käsimerkin tähän liikkeeseen, mutta nykyään jo huomattavasti pienemmän kuin aikaisemmin. Treenejä olen pitänyt vain sisätiloissa, kiitos varsin talvisen *köhköh* sään. Vettä on satanut pysty- sekä vaakasuoraan, ja lämpötila on vaihdellut muutamasta pakkasasteesta useisiin plusasteisiin. Lapsuudenkotini pihapiiri on siis vuoroin mutavelliä, vuoroin luistinrata.

 Takaisin agilityn pariin. Joulukuun alun rata näytti tältä:

Treenirata 02.12.2014

 Siriuksen kanssa radassa ei ollut mitään kovin kummallista: vauhti oli hyvä ja kontaktit melko hyvät, vähän lisää nopeutta 2on2offiin sekä vapautukseen. Okseria otin aluksi pari kertaa erillisenä esteenä, koska Siriukselle se on jostain syystä hankalin este. Johtuneeko murtuneesta etujalasta vai huonosta keskittymiskyvystä, joka tapauksessa Sirius putoaa toisinaan taaimmaisen riman päälle hypätessään. Kisoissakin otan lämmittelyksi okseria, mikäli kisaradalla sellainen tulee eteen.
 Aurinkoisen kanssa ongelmaksi osoittautui esteet 12. ja 13. Hypyn 12. jälkeen Aurilla oli suora linja ja näkymä putkelle nro 6. Kerta toisensa jälkeen Aurinko syöksyi täyttä vauhtia putkeen, vaikka ärjyin tässätässätässä!, tein valssin koiran eteen, suhisin, työnsin sylkkärillä, mitä tahansa. Silti Auri meni putkeen. Kunnes tajusin rytmittää askeleeni ja jäädä Aurin taakse 12.hypyllä, ihan okserin lähelle. Silloin Aurinko hyppäsi 12. hypyn kauniisti viistoon ja tajusi muurin olevan seuraava este. Tadaah. Olipa taas vaikeaa.
 Tätä se on, kun ohjaaja ei tajua mitä pitää tehdä, tai miksi koira tekee vääriin. Aurinko ajatteli putken olevan seuraava este, koska minä juoksin hypyn 12. ohi joka kerta, kun yritin ohjata Auria, eli työnsin koiran omalla liikkeelläni aivan väärään suuntaan ja aivan liian lujaa. Onneksi Aurinkoinen kestää jonkin verran toistoja, että sain omat ohjauskuvioni kuntoon.
 Lopuksi harjoiteltiin keppien hakua niin, että minä ohjasin kooikkerin putkeen ja jäin seisomaan paikoilleni, jolloin koiran oli haettava keppien aloitus itsenäisesti ja suoritettava kepit loppuun minua kohti, vaikka seisoin vain paikoillani. Tämä harjoitus oli Aurista niin hauska, että sen jälkeen pikkuakka tarjosi keppien aloitusta jokaisessa välissä vinkupallon toivossa, vaikka en edes antanut sille mitään käskyä :D

 Tämän vuoden viimeisissä agilitytreeneissä meitä odotti (toiveideni mukaisesti) Jenna Caloanderin treenirata:

Treenirata 09.12.2014

Teemana selvästi takaakierrot ja välistävedot sekä jonkinlainen kauko-ohjaus (oikeita termejä kun en näille ohjauskuvioille tiedä).

 Siriuksen kanssa ehdin hyvin ohjaamaan joka tilanteessa, kauniisti sain leijeröityä parissakin kohdassa ja takaakierrot olivat hyviä. Välistävedossa Sirius karkasi takaakiertoon kerran, mutta tästä voin syyttää ihan omia jalkojani, koska käsi sanoi tähän mutta jalka sanoi takaa. Meillä siis koiranpuoleisen käden veto lähelle kroppaa (ja vielä nyrkkiin) tarkoittaa, tiivistä luoksetuloa.

Aurinkoisen kanssa tuli hieman kiire ja hiki: erityisesti putki 5&21 kanssa sain juosta niin lujaa kuin pystyin, ehtiäkseni oikeaan kohtaan ohjaamaan. Aurinkoisen kanssa en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt leijeröintiä, mutta eipä pikkuakka siitä hämmentynyt yhtään vaan teki juuri niinkuin käskettii <3 Takaakierrot ja välistävedot sujuivat erittäin kauniisti. Auri ei vaan osaa kääntyä tarpeeksi hypätessään, vaan sen hyppykaaret ovat suuria ja Aurinko hyppää pitkälle myös takaakierroissa. Onneksi Aurinko on nopea, joten pitkät hypyt eivät sinänsä haittaa, mutta oikealla hyppytekniikalla saisi helposti nipistettyä ajasta muutamia sekunteja pois. Lisäksi oikea hyppytekniikka kuormittaisi vähemmän lihaksia, eli hyppytekniikkaa aletaan harjoitella kevätkaudella.

 Hypyille 15-16-17 voi nähtävästi tehdä myös jonkun kauko-ohjauskuvion, mutta itse tein sen peruspyörityksellä: persjättö hypyllä 15 (koira oikeaan käteen) ja hypyn 16 merkkaus, jonka jälkeen tässä ja takaakiertoon hypylle 17. Leijeröinnin tein hypylle 18.

 Täytyy kyllä sanoa, että tämän vuoden viimeisistä agilitytreeneistä jäi todella hyvä mieli. Kehuin koiria vielä lenkilläkin ja kerroin niiden ansaitsevan kunnollisen joululoman agilitysta kesällä saatujen tulosten sekä treeniratojen perusteella. 

 Nyt kun olemme olleet puolitoista viikkoa lomalla, olenkin antanut kooikkereiden ulkoilla vapaana niin paljon kuin mahdollista, venytellyt niiden lihaksia, saunottanut, heitellyt keppejä ja palloja, pitänyt sylissä, rapsuttanut ja hellinyt. Nykyään toivon entistä useammin, että saisin pitää Siriuksen ja Aurinkoisen aina, juuri tuollaisina. Että Sirius ja Aurinko olisivat molemmat aina noin 5 -vuotiaita, aikuisia, järkeviä, oppinneita koiria, joilla olisi kuitenkin vielä paljon energiaa, intoa ja nuoruutta jäljellä niin paljon, että niiden kanssa voisi harrastaa ja tehdä mitä tahansa.
 Aurinkoisella parhaat vuodet ovat vielä edessä, Sirius elää niitä parhaillaan. Onneksi kooikerhondje on pitkäikäinen rotu, jonka kanssa voi harrastaa jopa agilitya 10-vuotiaaksi asti, mikäli koira säilyy terveenä, ja muita lajeja vielä pidempäänkin. Puhumattakaan siitä, että vielä vanhanakin ne varmasti jaksavat hypätä sohvalle kainaloon ja tulla istumaan saunan lauteille viereen, kiivetä syliin nukkumaan ja lähteä häntä heiluen ulkoilemaan.

 Seuraavassa blogitekstissä aionkin kertoa siitä, miltä on tuntunut elää vanhan koiran kanssa, miten vaikeaa luopuminen voi olla ja mistä koirainnostukseni on lähtöisin.

 Loppuun kuitenkin huonolaatuisia kuvia joululoman vietosta (huomatkaa säänvaihtelut!):

Ei ihan vielä lomalla

 Koiria pitäisi jälleen jumpata kotona, kun kerran jumppapallokin löytyy. Sekä tietysti hieronta-, venyttely- ja lihashuoltokirjoja ja artikkeleita joka lähtöön. Lämpötyynykin hankittiin koiria varten, että voi antaa täsmähoitoa kipeytyneille tai jumissa oleville lihaksille. Lämpötyynyllä on myös helppo lämmitellä koiran lihakset ennen hierontaa ja pitää koira muutenkin lämpimänä hieronnan ajan.
 Hieroin kooikkerit myös tällä viikolla. Siriuksella pitkät selkälihakset olivat taas kireänä. Aurinkoisella olivat jälleen kyljet kipeinä, lantioalue sen sijaan oli parempi kuin edellisellä hierontakerralla. Ties mistä nämä lihasjumit johtuvat, osasyynä on varmasti agility sekä liukkaat tiet - välillä sataa vettä, sitten lunta ja kohta pakastaa. Luusto-ongelmia kun kummallakaan ei kuvausten mukaan ole, eikä nivelissä ole vikaa.
 Mutta ei koiria voi pumpulissakaan pitää. Niiden pitää saada juosta, leikkiä, hyppiä, jahdata toisiaan ja leluja, kaivaa, uida, kieriä ja olla koira. Yritän ulkoiluttaa koiriani joka päivä vapaana, mutta kaupungissa niiden on oltava jokaisella pidemmällä lenkillä jonkin aikaa hihnassa. Niillä on y-valjaat, jotka (luultavasti) ovat mukavat päällä, vaikka koira vetäisikin hihnassa eikä niiden pitäisi myöskään aiheuttaa minkäänlaista painetta rankaan, mikäli koira nykäisee hihnassa yllättäen. Puen kooikkereille takit tai hupparit heti, kun lämpötila laskee alle +5'c - erityisesti jos tuulee kylmästi ja ilma on kostea. Kovemmille pakkasille meillä on toppamanttelit sekä tarvittaessa minun neulomani villapaidat. Treenien sekä kisojen (olipa laji mikä tahansa) lämmittelyt ja jäähdyttelyt hoidetaan aina huolella.
 Ehkä pitää vain jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin asti. Ennaltaehkäisy ja kotihoito, tarvittaessa sitten vien koirat ammatilaisten käsittelyyn.

Rallytokoilu on jäänyt vähän vähemmälle, parina iltana olen tehnyt sisällä jotain liikkeitä mutta mitään uutta en ole alkanut vielä opettamaan. Joululomalla on sitten tarkoitus keskittyä enemmän rallytokoon, koska vietämme joulun Savossa ja agilityyn tulee 3 viikon tauko. 
 Agilityn ryhmätreeneissä tällä viikolla oli meille profiililtaan niin sopiva rata, että ongelmakohtia ei yksinkertaisesti ollut. Ei ratakaan ollut kovin haastava, mutta eipä sen aina tarvitsekaan olla. Tein radan aluksi molempien kanssa kokonaisuudessaan ja sitten vielä lyhyissä pätkissä (3-5 estettä kerrallaan), että pääsin palkkaamaan useasti niin kontakteista kuin kovaa juoksemisestakin. Tällä kertaa se koira, joka puri minulle vahingossa reiän käteen, oli Aurinko. Ihan vain siksi, että oli niin kivaa ja mahtavaa!
 Sirius murisi minulle kontakteilla ja haukkui keppejä tehdessään. Tällä kertaa Titiuu ei sentään laskenut pyllymäkeä kontakteilla!

Rata 25.11.2014

 Odotan jo joululomaa, vaikka opiskelua pitäisi vielä jatkaa melkein kolme viikkoa. Ensimmäiset pikkujoulut vietin perjantaina (kooikkeritkin pääsivät mukaan!), joten olen jo ihan joulutunnelmissa. Eihän tässä enää voi keskittyä mihinkään opiskeluun!
 Ensi viikonloppuna suuntaan Helsinki Winner -näyttelyyn messukeskukseen, tosin ilman omia koiriani. Ihmeellistä kyllä, saan tänä vuonna vähän veronpalautuksia, joten voin jopa ostaa Messarista jotakin koirille! Onneksi äitini (ja isäni) suostui vahtimaan koiria Helsinki-viikonlopun ajan. Mitä tekisinkään ilman luotettavaa ja ilmaista koiranhoitopaikkaa, jossa koirat todellakin nauttivat olostaan?

Pikkujouluista väsyneet kooikkerit <3

Samaa vanhaa kuin ennenkin

Päivät menevät samaa rataa viikosta toiseen, ei meidän elämässämme tapahdu mitään kovin uutta, ihmeellistä, suurta tai mullistavaa. Välillä itkettää, harmittaa, suuttuttaa ja tekisi mieli iskeä hanskat tiskiin - ei harrastamisen suhteen, vaan kasvattamisen, koirien hankinnan ja unelmien suhteen. Kyllä muillakin on mennyt huonosti koira-asioiden kanssa, jopa huonommin kuin minulla, mutta heille on huonojen uutisten jälkeen tapahtunut myös jokin ihana asia, suuri askel kohti haaveita.
 Kyllä, olen suorastaan katkera. Kateellinen, ärsyyntynyt, vihainen. Hetken ajattelin, etten pitäisi enää blogiakaan. Päädyin kuitenkin jatkamaan kirjoittamista, jo ihan oman itseni takia. Blogi on minulle koirapäiväkirja, johon voin kirjoittaa treenaamisesta, kilpailuista, terveydestä, luonteista ja ongelmista - sekä myös siitä, miltä minusta tuntuu.

 Viime viikolla agilityssa väiteltiin radan haastavuudesta, ja minä väittelin pääni sisällä siitä, MIKSI pikkulapset täytyy ottaa treeneihin mukaan. Onko silloin ihan pakko edes tulla treenaamaan, kun lasta ei saa hoitoon? Tai onko sen lapsen ainakaan pakko kiipeillä agilityesteiden päällä ja juosta kesken minun koirani suorituksen radalle?!
 Mutta treenirata sentään oli mukava, ja ratapiirtäjänä oli tuttu henkilö:

P. Kermisen kisarata treeneissä 18.11.2014

 Aurinkoiselle 7. hyppy oli hankala, minun piti ihan kirjaimellisesti niistää koira mukaan A-esteeltä, että sain sen menemään hypylle enkä putkeen. Muutoin ei radalla mitään suurempia ongelmia ollutkaan. Paitsi Aurinkoisella oli kahden ensimmäisen hypyn kanssa ahdistumista, koska Aurinko oli juuri tekemässä 2. hypyn takaakiertoa kun lapsi juoksee päälle ulko-ovesta. Kiitos vitusti. Onneksi makkarapalat tekivät kauppansa, ja toisella kierroksella angstaus oli tiessään.
 Sirius viihdytti itseään haukkumalla putkissa ja laskemalla A-esteellä pyllymäkeä kontaktille (mikä oli melko hidas tekniikka). Lisäksi Sirius iski pienen eläimen raivolla lelusta ohi suoraan sormeeni, ja minulla oli peukalo sini-violetti-kirjavana muutaman päivän.

 Lauantaina kävin vielä vetämässä vinttikoira-agilitya, ja tein jälleen koirieni kanssa rakentamani puoliympyrän muotoisen radan, joka koostui yhdeksästä esteestä. Menin itse seisomaan radan keskellä, ja annoin koirille vain estekäskyjä. Sirius suoritui tehtävästä ehdottomasti parhaiten, Aurinko hämmentyi lähdössä kun minä seisoinkin vain paikallani, ja Africa oli (tapansa mukaan) ihan pihalla. Aurinko hoksasi nopeasti jutun juonen, ja toinen kierros meni mainiosti. Sen sijaan Africalla epävarmuus esteistä näkyy sen suorituksessa, ja minun oli liikuttava vähän mukana, että sain whippetin edes liikkeelle. Putki sentään oli vetävä este, joten irtoamista päästiin Africankin kanssa harjoittelemaan edes sillä.

 Perjantaina kävin treenaamassa rallytokoa aamupäivällä, sillä iltapäivällä minua odotti terveystapahtumaan liittyvä koiralajiesittely Aurinkoisen kanssa Joensuun kauppakeskuksessa (jossa pikku-akka käyttäytyi hirveän nätisti ja sai tusinan uusia ihailijoita!). Pasi oli mukana kuvaamassa meidän rallytokoilua, joka alkaa näyttää on ihan oikealta rallytokolta, enkä minäkään unohtanut rataa!

Siriuksen rallytokot 21.11.2014

Aurinkoisen rallytokot 21.11.2014

 Tämä viikko ei ole sen erilaisempi kuin edellinenkään, paitsi ruokinnan osalta. Kooikkerit söivät kuivaruoan loppuun, joten syötän niille nyt barffia pari viikkoa, kun pakastimessa on naudanluita sekä -lihaa, joita Africa ei voi syödä. Sen jälkeen siirrymme takaisin kuivaruokaan, koska nappularuokinta on helppoa ja tulee kooikkereiden kanssa paljon halvemmaksi. Sitäpaitsi en jaksa siivota luuoksennuksia lattialta joka viikko, puhumattakaan koirien kaulusten sekä korvatupsukoiden pesusta.

 PS. Aurinko tuli istumaan eteeni, luimisti korvansa, nuoli vain toista suupieltään, nousi minua vasten ja nuoli taas suupieltään. Hampaiden välissä oli rustoluuta jumissa. "Mamma, auta. Ei tunnu kivalta." Kun otin luunpalan pois, Aurinko nielaisi sen ja meni häntäänsä heiluttaen takaisin syömään. Siinä on vain jotekin herttaista, kun Aurinko tulee pyytämään minulta apua tilanteessa kuin tilanteessa - mamma kun auttaa aina.

Kouluttamassa ja oivaltamassa omia

 Viime viikolla sain kärsiä kahdesta liian pitkästä opiskelupäivästä yliopistolla - en ehtinyt tekemään oikein mitään ennen luentoja enkä niiden jälkeen. Sen verran iltaisin ryhdistäydyin, että tein Siriuksen ja Aurin kanssa rallytokoa olohuoneessa.
 Siriuksen kanssa harjoitellaan peruuttamista suoraan taaksepäin (ei vinosti), Aurinkoisen kanssa opetellaan pysymään paikoillaan ennen kuin uusi käsky tulee. Aurinko ennakoi paljon, nähtävästi se lukee silmä kovana kehonkieltäni ja tekee haluamani liikkeen, vaikka en ole ehtinyt vielä sanoa mitäään. Se ei ole kisaaminen kannalta kovin toivottava ominaisuus, koska välillä Aurinko lukee kehonkieltäni myös väärin.
 Puolenvaihdot alkavat sujua molempien kanssa (jalkojen välistä), samoin erilaiset täyskäännökset. Tosin mestariluokan "valkovuokko"- ja "tulppaani"- käännökset vaativat vielä paljon harjoittelua - helpommat menevät jo mainiosti.

 Huonosti järjestetyn yliopistokurssin takia jouduin jättämään agilityn ryhmätreenit välistä. Typerä opiskelu, häiritsee minun vapaa-aikaani.
 Onneksi halli oli tyhjänä minulle sopivaan aikaan, ja pääsin tekemään ratatreeniä koirien kanssa. Keppejä eikä keinua radalla ollut, toivottavasti tällä viikolla ne löytyvät radalta. Pöytääkin pitäisi joskus harjoitella, koskaan ei tiedä jos se tuleekin kisaradalla eteen. Tosin itse muistan yhden ainoan kisaradan, jossa pöytä on ollut, ja sekin oli Siriuksen kanssa 1-luokassa vuosia sitten.
 Samalla treenikerralla harjoittelin Aurinkoisen kanssa niistoa erikseen (videolla ei onnistu kovin hyvin), koska Aurinkoinen tekee isot kaarrokset ollakseen medikoira. Niissä kuluu sekunteja eikä hyppytyylikään ole mikään paras mahdollinen, kun Aurinko loikkaa jokaisen hypyn yli kuin se olisi vähintään puoli metriä pitkä/leveä.
 African kanssa jouduin neuvottelemaan erittäin menoon kertaan renkaan hyppäämisestä: se juoksi joka kerta A-esteelle. Toiseen suuntaan Africa hyppäsi renkaan ongelmitta, mutta nähtävästi kontaktit ovat Africalle mieluisampia esteitä kuin kamala-kilisevä-rämisevä-rengas.
 Lisäksi tein kaikkien koirien kanssa putkierottelua merkkaamalla sen putken kädellä, mihin halusin koiran menevän. Aluksi minusta tuntui siltä, että kukaan koira ei tajunnut mitä tarkoitin ja minne halusin niiden menevän. Kyse taisi olla enemmän omasta ohjauksestani kuin koirien älykkyydestä, sillä kun vaihdoin hetken turhautumisen jälkeen ohjaustaktiikkaa (jatkoin edelleen merkkauksella, mutta peitin väärän putken suun kehollani), alkoivat kaikki koirat mennä oikeaan putkeen.
 On se silti mukavaa, kun itse oivaltaa tekevänsä jotakin väärin ja osaa vielä itse korjata oman virheensä. Jos vaikka seuraavan agilitykoirani kanssa (joskus kahden vuoden päästä) en tekisi ihan kaikki virheitä!
 Pasi kuvasi jälleen keskiviikon ratasuoritukset:

Siriuksen aksat
Aurinkoisen aksat
African aksat

Olen taas innostunut hieromaan, ja kooikkerit pääsivät käsittelyyn heti perjantaina. Siriuksella oli pitkät selkälihakset kireänä, Aurinkoisella taas kyljet ja lannealue. Tuskinpa liukkaat kävelytiet ovat lihaksiin auttaneet, kooikkerit nimittäin sekoavat onnesta kun maassa on lunta. Silloin on pakko juosta niin lujaa kuin käpälistä lähtee, ennen kuin tajutaan tien olevan liukas, ja siinä vaiheessa ollaankin jo kirsu edellä ojassa tai liu'utaan tassut sutien toisia päin.
 Hyvin lähtivät jumit kuitenkin aukeamaan, erityisesti Aurinkoisella sain lannealueen selvästi rennommaksi, josta kiitokseksi Aurinko päätti piereskellä koko loppuhieronnan ajan. Ihanaa.

Lauantaina olinkin sitten vetämässä vinttikoirille agilitya, ja pääsivät omatkin kiiturit tekemään aksaa koulutuksen jälkeen. Sirius oli kuuliainen poika (kuten melkein aina), African kanssa neuvoteltiin pituuden suorittamisesta ja Aurinko jätti joka kerta muurin välistä, mikäli minä en sanonut "muuri". Pelkkä hiljainen ohjaaminen tai "hyppy" eivät Aurille kelvanneet.
 Välillä tulee sellainen olo, että Aurinko vain haluaa viilata pilkkua: "Et sanonut estettä oikein, en tee!" Ehkä sen takia Aurinko on parempi kontaktieste-putki-erottelussa kuin Sirius ja Africa.

Vinttariagilityn rata

 Sunnuntaina kävin vielä vetämässä näyttelytreenit, jossa näin pitkästä aikaa kooikkeritutun uudemman kooikerhondjensa kanssa. Ja sain jälleen kerrassaan ihania kokemuksia (EN) eräästä rodusta, jota kohtaan tunteeni eivät koskaan ole olleet lämpimät. En myöskään ole yhtään hyväluonteista tämän rodun edustajaa tavannut tähän päivään mennessä. Onneksi treeneissä oli niitä herttaisiakin koiria omistajineen, joiden kouluttaminen oli mukavampaa eikä minun tarvinnut varoa teräviä hampaita.
 Näyttelytreenien jälkeen lähdin käymään pitkällä metsälenkillä Tiinan ja vinttareiden kanssa, jossa koirat saivat juosta ja leikkiä pari tuntia vapaina vastasataneessa lumessa (kyllä hihnat olivat mukana - repussa). Illalla kotona oli varsin hiljaista, ainoastaan ruokakuppien kolahdus ja iltapissikäsky herättivät koirat hetkeksi uniltaan.

 Tällä viikolla on tiedossa agilitya ja toivottavasti myös rallytokon ratatreenit. Lisäksi minä menen PoKSin nimissä pitämään esittelyä koiraharrastuksista julkiselle paikalle, koska olenhan todella kokenut koiraharrastaja hurjalla 15 vuoden epämääräisellä harrastelullani! 

Mustaa, märkää ja marrasta

Marras tarkoittaa erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä, kuten esimerkiksi kuolleiden sieluja tai ennusmerkkejä kuolemasta. Kyllähän blogissa on ollut aika kuollutta, samoin kuin kisarintamalla, eikä treenaaminenkaan ole ihan hirveästi innostanut. Ulkoillessa on tuntunut siltä, että kaikki valo, lämpö ja ilo on kuollut kaikista ihmisistä sekä luonnosta. On vain harmaata, mustaa, mutaista, ankeaa, märkää, kylmää.

 Rallytokoa olen nyt treenannut vain kotona, ensi viikolla ehkä pääsen hallille taas tekemään ratatreeniä - tai ainakin pidempiä seuraamispätkiä sekä pujottelua. Lisäksi ollaan harjoiteltu merkille lähettämistä ja peruuttamista. Merkille lähettämisessä matka on ollut 5m, saa nähdä kuinka merkille meno onnistuu uudessa ympäristössä (tuttu treenihalli) ja pidemmällä matkalla.
 Sirius on osannut peruuttaa jo useamman vuoden käskystä, nyt vain harjoitellaan suoraan peruttamista. Aurinkoisella peruuttamisen opettelu on alkutekijöissään, tällä hetkellä naksautan takajalkojen liikuttamisesta taaksepäin. Hiljalleen edetään.

 Agilityssa käytiin tekemässä helppoa rataa (jälleen kerran...):

Treenirata 04.11.2014

Mitään suuria onglmia ei radalla ollut, enkä harjoitellut mitään erikoisempia ohjauskuvioita. Putkeen lähettämistä otin molempien kooikkereiden kanssa välimatkaa vaihdellen (parista metristä pariinkymmeneen metriin). Tein sekä Aurinkoisen että Siriuksen kanssa radan kolmessa osassa, jolla sain ainakin Aurinkoon lisää draivia tekemiseen. Sirius päätti taas karjua minulle juostessaan putkeen, lisäksi Titiuu on ottanut tavakseen murista keinulla häntä heiluen - syystä X. Aurinko vain haukkuu, mikäli en juokse tarpeeksi lujaa tai ohjaa selkeästi.
 Aurinko malttoi tehdä kauniisti kepit loppuun(!), vaikka menin itse ottaamaan sitä vastaan 11. hypylle heti, kun Auri aloitti kepit. Siriuksen kanssa moista kiirettä ei ole, joten menin odottelemaan Siriusta hypylle 10. kun Sirius suoritti keppejä.

 Tällä kertaa otin kontakteja myös erikseen, naksutin ja palkkasin 2on-2off -kontakteista. Myös rataa tehdessä kiinnitin huomiota oikeanlaisiin kohtakteihin, palkaten ensimmäisellä kierroksella molemmatb kooikkerit kaikilta kontakteilta. 

Viikonloppuna saunottiin kunnolla ja lenkkeiltiin erittäin vaihtelevassa säässä - välillä satoi lunta, välillä räntää, sitten vettä, kohta kaikki suli ja sitten taas jäätyi. Kerrassaan ihana marraskuu. Onneksi koirille on sadetakit, toppatakit, kurahaalarit ja villapaidat olemassa, tulkoon minkälainen sää tahansa.

 Ensi viikolla luvassa itsenäistä agilitya (kiitos pitkän päivän yliopistolla juuri pienryhmätreenipäivänä!) sekä toivottavasti rallytokoa. Minä menen lisäksi kouluttamaan agilitya ja vetämään näyttelytreenejä, Pasin syntymäpäiväpirskeetkin pitäisi juhlia ja suunnitella pienimuotoisia pikkujouluja. Iloa arjen keskelle!

Meidän lauma <3

Serkukset saunassa!

Luntakin oli paljon!

The same old

 Samaa vanhaa edelleen. Treeniä agilityssa ja rallytokossa, lenkkeilyä, koirien hierontaa, koiranruokinnan pohtimista, opiskelua (enemmän siitä ahdistumista kuin itse tekemistä), pitkiä puheluita ystävien kanssa ja Savossa vierailua. Ainoana uutena asiana olivat hautajaiset, jotka eivät olleet kovin mukavat - enkä muutoinkaan ole kuullut kovin ihania uutisia koira- enkä ihmismaailmasta.
 Välillä mietin, että miksi elämä potkii minua sekä lähipiirini ihmisiä niin kovasti päähän? Tuntuu siltä, että sitä huonoa ja pahaa tapahtuu huomattavasti enemmän kuin mitään hyvää. Niin se kyllä onkin. Hyvät asiat ovat niin kovin arkisia ja pieniä, etteivät ne tunnu miltään isojen, huonojen asioiden tullessa eteen. Mikä siinä onkin, että kaikki ikävä ja paha on aina niin suurta, joka vaikuttaa niin monen elämään ja vieläpä pahentamalla asioita?
 En usko enää edes karmaan. Vuosiin (yli vuosikymmeneen?) en ole uskonut mihinkään henkiseen, nykyään uskon vain itseeni - jos siihenkään, mikäli oikein tiukka paikka on. Ei tämä elämä silti ole minkään uskon ja uskomisen asia, se on elämisen ja olemisen asia. Tällä hetkellä yritän elää vain itselleni ja läheisilleni, joihin tietysti lukeutuvat nuo nelijalkaiset, karvaiset ystävät. Elämällä pääsen pidemmälle elämässäni, kuin millään muulla.

Menipä syvälliseksi. Takaisin koira-asioihin.

Viikko sitten agilitytreeneissä oli melko suoraviivainen rata, joka tuntui menevän kuin vettä vaan. Puomi-putki-erottelu tuotti Siriukselle vähän ongelmia, ennen kuin minä muistin taas ohjata selkeämmin: otin Siriuksen tiukemmin haltuun hypyltä ja keilasin sen tarkasti putkeen. Aurinkoisen kanssa muistin tämän heti, mutta jostain syystä X luotan Siriuksen erotteluun paremmin kuin Aurin, vaikka Sirius ei ole siinä niin hyvä kuin Aurinkoinen. Ota nyt edes omasta logiikastaan selvää.
 Keppejä otin erillisenä esteenä niin, että lähetin koiran kauempaa kepeille tekemään ne itsenäisesti. Lisäksi treenasin myös keppien suorittamista niin, että koira joutuu tekemään kepit minua kohti. Tässä on tärkeää muistaa pitää oma kehonkielensä rentona, ettei painosta koiraa jolloin vauhti hidastuu, tai ettei koira jätä keppejä kesken.
 Muutoinkin kokeilin rataa tehdessäni kepeille takaaleikkausta ja persjättöä, ihan sen takia että koirat tottuvat suorittamaan kepit loppuun asti, tein minä sitten mitä tahansa.

Rata 21.10.2014

 Perjantaina kävin rallytokoilemassa Sarin ja Bondin kanssa, muut pehkot jäivät tällä kertaa kotiin. Jälleen huomasin, kuinka paljon oma asenteeni vaikuttaa koirien motivaatioon tehdä  - erittäin paljon. Huomasin myös sen, kuinka paljon inhoan hihnan kanssa räpeltämistä - erittäin paljon! Inhosin sitä jo tokon alokasluokassa, jossa sentään tehdään vain yksi liike hihnassa. Rallytokon alokasluokassa hihnaa joutuu käyttämään koko radan ajan, vielä useammassa kisassa mikäli haluaa avoimeen luokkaan siirtyä! Argh.
 Hihna ei ole kuin tiellä, se kiristyy koko ajan joko minusta tai koirasta johtuen, koirat vaistoavat mielenliikkeeni paljon herkemmin hihnan kanssa ja muutoinkin - mitä hallinnantestaamista se on, jos koira on hihnassa? Pah.
 Ilman hihnaa koko rata meni paljon paremmin, minä oli rennompi ja koirilla oli hauskempaa. Pitänee joka kerta treenata sekä hihnan kanssa että ilman sitä. Onneksi rallytokon ylemmissä luokissa hihnaa ei enää juurikaan tarvita.

Viikonloppuna oltiin sekä iloisissa että surullisissa tunnelmissa. Koirat onneksi saivat vain nauttia olostaan ollessaan vanhemmillani hoidossa yhden päivän. Saunomaankin päästiin kolme kertaa! Metsä- ja peltolenkit jäivät vähän lyhyiksi, mutta koirat saivat sentään juosta irti (ja olivat sen johdosta harmaan mutakuorrutuksen peitossa). Lisäksi treffasin myös siskoani ja tämän murrosikään tulevaa Aku -seropia, jonka mielestä Africa on maailman hemaisevin androgyyni ja kooikkerit maailman kunnioitetumpia olentoja :P

 Tänään oli agilitypäivä, koska eilen en ehtinyt iltapäiväksi Pohjois-Karjalaan. Valitettavasti ikävien asioiden parissa menee usein pidempään, kuin mitä haluaisi.
 Pasi tuli jälleen koirien palkkaajaksi sekä kuvaajaksi: tällä kertaa Pasi palkkasi kooikkereilta kontakteille pysähtymisestä, koska videolla kooikkereitten perseily käy ilmi: Siriuksen treenit ja Aurinkoisen treenit.  Itsekin kyllä vapautan kooikkerit todella nopeasti, koska halusin tehdä radan kisanomaisesti ja harjoitella myös niitä nopeita vapautuksia. Seuraavalla kerralla treeneissä pysäytän ja palkkaan kooikkerit taas kontakteille. 

 Lopuksi sellainen juttu, että jouluun on tasan 8 viikkoa! Kyllä, olen jouluihminen, ihan ihkaoikea tonttu!

Loskaa!

 En arvosta. Eivätkä arvosta koiratkaan. Märkää ja kylmää - pahin sää mitä keksin. Liukastakin vielä. Eikä huvita todellakaan treenata mitään ulkona, kun maa on mutainen ja loskainen. Puhuttamakaan lenkkeilystä, kun jäätävää räntää sataa vaakasuoraan, sormet ja naama jäätyvät, koirat painavat eteenpäin korvat luimussa, silmät puoliummessa. Iljettävää.
 Siitä hyvästä Sirius heräsi eräänä aamuna toinen silmä kirkkaanpunaisena. Verenpunainen vilkkuluomi oli melkein kokonaan toisen silmän päällä ja Sirius aristeli kirkkaita valoja. Rähmää silmästä ei juurikaan tullut, Sirius ei yrittänyt hangata silmää eikä aristanut kun tutkin sitä. Soitin jälleen luottoeläinlääkärillemme Aholle, joka antoi ohjeeksi huuhtoa silmää pari päivää ensiavuksi. Jos punoitus ei helpottaisi tai silmä alkaisi rähmimään pahasti, olisi edessä eläinlääkärireissu.
 Sitä silmää sitten huuhdottiin muutama päivä Artelac -tipoilla ja pidin tiukasti sormia ristissä, että ab-tipoilta ja muilta vältyttäisiin. Parin päivän huuhtomisen jälkeen silmä palautui ennalleen. Nähtävästi Sirius oli saanut räntäsateessa silmäänsä roskan, joka ärsytti silmää ja sai vilkkuluomen oireilemaan.
 Tätäkään pientä jännitysmomenttia ei olisi elämään tarvittu, kiitos vaan.

 Muutoin elämä menee samoja ratoja kuin aikaisemmin: agilitya, rallytokoa, lenkkeilyä, koirakavereita. Minulla valitettavasti lisänä on vielä opiskelu ja siihen liittyvät ahdituksen aiheet, joiden ajatteleminenkin saa pään sekaisin. Parempi siis vain kirjoitella koirajutuista blogiin.

 Keskiviikkona kävin treenaamassa vapaavuorolla agilitya kooikkereiden kanssa. Rata oli helppo, enkä vieläkään laittanut kooikkereille rimoja vaan käytin ponnareita. Tällä kertaa Aurinkokaan ei epäröinyt siivekkeiden välistä juoksemista, nähtävästi Auri kaipaa jotakin siivekkeiden väliin tai muutoin siitä ei voi juosta. Pasi tuli ystävällisesti mukaan kuvaamaan suoritukset, linkit agikiitoihin:

Sirius treenaa agia 15.10.2014
Aurinko treenaa agia 15.10.2014

Aurinko lähtee keinun jälkeiseltä hypyltä etenemään väärään suuntaan, mutta vaihtaa suuntansa käskystä. Syynä se, että minun koiranpuoleinen käteni nousee korkealle hyppykäskyssä, joka tarkoittaa meillä kauemman esteen hakemista. Mikäli olisin pitänyt käteni alhaalla ja "keilannut" Aurin hypylle, olisi akka mennyt suoraan putkeen.
 Pari kertaa piti video katsoa, ennenkuin tajusin minkä ohjausvirheen teen!

 Rallytokossa tehtiin sitten tällainen rata:

 Ei mennyt tämä rata ihan niinkuin Strömsössä. Sirius jää eteensiirtyessä liian kauas minusta, ja sivulletulo vasemmalta on jotenkin outo. Sirius kävelee ensin ohitseni, kääntyy ja tulee sitten viereeni istumaan - eikä suinkaan heitä takalistoaan sivulleni. Lisää treeniä vaikka sitten käsiavuilla ja naksuttimella!
 Aurinko ei halua seurata minua ollessaan minun edessäni (kyltti 4). Se jää kauas, kävelee kyllä mutta ei se iloista ole. Nähtävästi oma kehonkieleni on jotenkin uhkaavaa, jäykkää tai paineistavaa. Pitänee voidella omat polvensa jollakin majoneesilla, ja palkata Aurinko suoraan siitä.
 Silloin tällöin treenaan kooikkereitten kanssa sisällä yksittäisiä RT-liikkeitä ennen ruoan antamista - nälkä ja kuivat nappulat ovat nähtävästi hyvä motivaattori. Olen edelleen tyytyväinen siihen, ettei kisoja ole tulossa vähään aikaan. Minun täytyy opetella ohjauksessani ja kehokielessäni rennommaksi, jotta koirillakin on rennompi olo ja mukavampi treenata. Agilityssa kierrokset ovat sen verran korkeammalla, että siellä minun "dominoiva" kehonkieleni ei koiria niin paljoa häiritse - tai sitten olen agilityssa oppinut hallitsemaan kehonkieltäni paremmin, olenhan harrastanut sitä enemmän ja vähemmän aktiivisesti 10 vuotta.

 Perjantaina kaikki koirat pääsivät nauttimaan kotihieronnasta (vaikka kaikilta löytyi melko kireitä lihaksia, varsinkin Africalta), lauantaina suuntasin pitkälle metsälenkille siskoni Tiinan ja vinttarilauman kanssa, jossa koirat saivat irrotella oikein olan takaa. Itsellenikin tuli hiki mäkiä kiipeillessä, vaikka pakkasta olikin pari astetta.

 Tällä viikolla suunnitelmissa on jälleen aksaa ja rallytokoilua, sekä pitkä viikonloppuloma Savon sydämessä, jossa koirille riittää maita ja mantuja juoksemiseen. Lisäksi Savossa on myös monta rapsuttavaa kättä ja lämmintä syliä, sekä tietysti SAUNA joka on kaikkien lempparipaikka. Jälkkäriksi on sitten kooikkereille lauantaimakkaraa ja jäätelöä  - moniallergikko-Africa saa kermajuustosiivun.

Ratatreenejä

 Agilitytreeneissä on käyty lokakuussa kerran, jolloin meitä odotti hallissa melko helppo rata (rata rakennetaan aina sunnuntaisin ja puretaan torstaisin). Sirius ja Aurinko pääsivät kirjaimellisesti juoksemaan radalle, koska otin hypyistä rimat pois. Ainoastaan medirengas ja muuri sisälsivät oikeaa hyppäämistä.

Rata 07.10.2014

  Omalla vuorollaan Sirius hyppäsi jokaisen siivekkeen välistä, ihan kuin siinä olisi ollut näkymätön, matala rima :D Muutoin Nakilla oli hauskaa rallatella rataa, sai juosta lujaa eikä rata ollut koirallekaan vaikea. Kontakteihin tarvitaan lisää vauhtia, johon voin toivottavasti vaikuttaa oikea-aikaisella ja oikeanlaisella palkkaamisella. Naksutinta ja namipalkkaa on käytetty, olisiko lelupalkka oikea vaihtoehto vauhdin lisäämiseksi alastulokontaktilla?

 Aurinko empi siivekkeiden välistä juoksemista, mutta muutoin se juoksi lujaa - melkein yhtä lujaa kuin normaalistikin. Ainoastaan putken oikean pään löytyminen oli aluksi hankalaa, koska "tässä" -käsky on tällä hetkellä maailman hirveintä. Apua sentään. Koska käytin sitä 3-luokan kisoissa erittäin painokkaasti yhdellä esteellä ja käytin karkeaa kehonkieltä, jonka takia Aurinko ahdistuu edelleen "tässä" -käskystä agilityssa. Lenkillä sitä voi käyttää ilman ahdistusongelmaa. Siedättämällä ja palkkaamalla toivottasti tästäkin sana-angstista päästään eroon.
 Aurinkoisessa nimittäin asuu pieni perfektionisti, joka tulee esille agilityssa, rallytokossa, näyttelyissä, kynsien leikkaamisessa, harjaamisessa, pesemisessä, kuivaamisessa... Lista on loputon. Mikäli Aurinko tajuaa tehneensä väärin tai suorittaneensa pyydetyn tehtävän väärin, on se maailmanloppu. Minun ei tarvitse tehdä mitään eikä edes sanoa mitään erikoista, ainoastaan toistaa käsky uudestaan (samalla äänellä kuin ensimmäisenkin kerran) niin Aurinko ahdistuu. "Hirveää, enkö osannutkaan tätä? Voi kamalaa, apua, nyt mamma inhoaa minua ja minä en saa karkkia/lelua. Minä en osaa mitään, anteeksi. Anteeksi, en osaa, olen ihan pieni, alistun täysillä."
 Joka kerta kuitenkin korjaan Auria, pakotan sen tekemään edes jonkun helpomman asian jonka se varmasti osaa, enkä jätä hommaa sikseen - haluan Aurinkoiselle toisen mielentilan, enkä lopeta treeniä ahdistukseen. Ja se riemu, se mielistelevä onnellisuus joka Aurin valtaa siinä vaiheessa, kun se osaakin tehdä oikein ja saa siitä palkkion. Siinä vaiheessa Aurinko ei välttämättä halua lelua tai namia, se haluaa minun syliini, nousee minua vasten, luimistaa korviaan, nuolee kaulaani, heiluttaa häntäänsä niin että koko pylly heiluu ja vikisee. Tämän jälkeen Aurinko kuitenkin jatkaa iloisena tekemistä, oppii uutta ja on reipas kaikin puolin. Yritän kovasti ymmärtää pikkuakan ajatuksen juoksua, mutta välillä se on kovin vaikeaa - vaikka perfektionisti olen itsekin joissain asioissa.

 Africa teki samaa rataa, tosin rimojen kanssa jotka olivat 55cm. Africa teki myös renkaan osana rataa, enkä huomannut ongelmaa itse renkaan suorittamisessa vaan siinä, etten itse linjannut koiraa kunnolla enkä ottanut sitä ensimmäisellä kerralla tarpeeksi tiukasti haltuun putkesta tulon jälkeen. Meillä nimittäin asustaa putkihullu-whippet. Ja putkihullu-kooikkerinarttu.

 Rallytokoa on käyty tekemässä kaksi kertaa, nyt olemme jo siirtyneet ratatreeneihin! Ongelmana ei suinkaan ole se, etteivätkö kooikkerit osaisi ja oppisi, vaan se että minä unohdan antaa käskyjä koirilleni, enkä lue rataa. Olen molemmilla kerroilla jättänyt yhden kyltin välistä, koska olen unohtanut lukea rataa (siellä on tosiaan numerokyltit) ja olen liian keskittynyt tuijottamaan koiraa.
 Harjoituksen puutetta, sanon minä. Onneksi minulla on vielä aikaa treenata radanluku- ja -suoritustaitojani, koska rallytokokisoihin en ole menossa ennenkuin vuonna 2015 - ihan siitä syystä, ettei lähiseuduilla enää järjestetä kisoja tänä vuonna.
 Alla ovat ne rallytokoratapiirrokset, jotka olen kooikkereitteni kanssa tehnyt. Koirat osaavat, minä en!

 Aurinko kävi myös fysioterapiassa saamassa lihashuoltoa myös laserin muodossa. Aurinko ei ollut täysin rento käsittelyssä, mutta makasi kuitenkin nätisti kyljellään ja antoi fysioterautin hoitaa itseään rauhassa. Laser oli minulle uusi tuttavuus koiranhoidossa, mutta voihan sitäkin kokeilla. Jumeja löytyi kyljistä ja pitkistä selkälihaksista, eli samoista kohdista joita minä itsekin kotona käsittelen. Aurille tekisi hyvää käydä vielä uudestaan fyssarilla, katsotaan ehditäänkö uudelle käynnille ennen juoksuja (ja valitettavasti myös rahatilanne hankaa tässä kuussa vastaan, ensi kuussa ehkä sitten...).
 Aurinko kävi myös energiahoitajalla viikko sitten, kun kerran ilmaiseksi päästiin. Se oli mielenkiintoinen kokemus! En tiedä oliko siitä apua, mutta ainakin Aurinkoiselle teki hyvää olla vieraan ihmisen käsittelyssä ilman että Aurinkoon sattui yhtään. Osa eläinlääkärissäkäynneistämme on ollut täynnä kipua (reikä nilkassa, paise suussa, selkätulehdus), joista selkätulehduksen aiheuttamat lihaskireydet ovat taas aiheuttaneet kiputiloja joita on hoidettu osteopaattilla, fyssarilla ja hierojalla. Energiahoidossa koiraa ei hierota, vaan hoitaja välittää energiaa käsiensä kautta, ptäen niitäkevyesti kehon päällä tai käsittelee kehoa kevyin kosketuksin. Aurinko haukotteli leveästi monta kertaa hoidon aikana, ja lopuksi päätti vielä ravistella kunnolla. Tiedä sitten, oliko energiahoidosta apua mutta ollaan ainakin yhtä (hoito)kokemusta rikkaampia.

 Syyskuun lopussa olin talkoilemassa PoKSin avoimien ovien -päivässä kooikkereitten kanssa, ja nyt vihdoin sain sieltä muutamia kuvia itselleni. Aurinko sekä Sirius esiintyivät agilitynäytöksissä, lisäksi Sirius pääsi saalistamaan viehettä ja Aurinko esitteli itseään koiranäyttelynäytöksessä.
 Kooikkerit keräsivät monta silittää ja ihastelijaa, olivathan ne niin hyvin koulutettuja (tehtiin myös temppuja katsojien iloksi) ja nätisti puettuja (uusissa huppareissaan)!
 Kuvat ovat PoKSin tapahtumasta, varsågod.

Lokakuun tavoite:
 - minä opettelen lukemaan rallytokorataa
 - kooikkerit oppivat tulemaan oikealta sivulle ilman käsiohjausapuja

Siriuksen palkka! (c) PoKS ry

Kohta nappaan! (c) PoKS ry

Tätä mieltä olen mittaamisesta *näyttää kieltä*! (c) PoKS ry

Karvaton täplähyeena-Aurinko <3 (c) PoKS ry

Tauko tekee hyvää

 Viikonloppuna kävin molempien kooikkereitten kanssa kahdella agilityradalla kisaamassa. Siriukselle tuloksena kaksi yliaikanollaa, ja Aurinkoiselle saldoksi HYL sekä yliaikanolla.
 Yliaika. Aurille. Oli se Siriuksellakin vähän ihme, vaikka ihanneaika oli melko tiukka mutta ei mikään mahdoton.
 Molemmat koirat tuntuivat jo lähdössä tahmeilta, erityisesti Aurinko joka jäi arpomaan jo ensimmäisen hypyn taakse, että lähteä matkaan vaiko ei. Eikä se radallakaan juossut kovaa ja iloisesti, teki vain kun pyysin. Siriuskaan ei juossut kunnolla, tuntui kuin se olisi liimautunut kivituhkaan kiinni.
Kyllä harmittaa. Ei se ettei saatu tuloksia, vaan se että koirilla ei ollut radalla hauskaa. Ei kyllä minullakaan ollut. Minua ei jännittänyt yhtään (!), mieli oli jotenkin ankea ja teki mieli jättää koko kisat välistä. Olisi pitänytkin jättää.
 Minä en antanut parastani koirilleni, miksi nekään olisivat antaneet minulle?

 Aurinko lisäksi on aloittanut merkkailun lenkillä 3 viikkoa sitten, se haistelee tarkkaan muiden koirien pissit ja pissaa päälle. Muutenkin Aurin nenä jää kiinni jokaiseen ruohonkorteen ja puunrunkoon. Juoksuja tehdään, juoksuväli Aurinkoisella on ollut 7-8kk eli ihan ajallaan nähtävästi akka juoksee.
 Olisivatko hormonitkin olleet osasyynä tahmeuteen agilityssa? Aurinko on muutenkin ollut herkällä päällä: välillä se on ollut kauhean kärttyinen Africalle, välillä Aurinko on paineistunut minusta todella paljon ja jättänyt treenihommat kesken, lähtenyt pois korvat luimussa.

 Päätin siis laittaa kooikkerit agilitysta kisatauolle. Tällä viikolla myös agilitytreenit saavat jäädä välistä. Tauko tekee useimmiten hyvää, ja kesän tulosten jälkeen voin hyvillä mielin antaa kooikkereille lomaa. Äitini sanoin: "Niinhän ne huippu-urheilijatkin jäävät kisatauolle, pitäähän sitä palautua kunolla että voi taas treenata kunnolla!" Ihana äiti.
 Rallytokoa on tosin nyt tarkoitus harjoitella, tehdä siitä ratoja ja treenata kisanomaisesti. Siitä ei ole tietoa, milloin olen rallytokokisoihin menossa kooikkereitten kanssa, koska täälläpäin ei kisoja juurikaan järjestetä ja toisekseen, kisapaikat täyttyvät todella nopeasti.
 Eli nyt vain keskityn treenaamiseen ja hauskanpitoon, kisoja katsellaan taas sitten kun siltä tuntuu - eli minulla on ennen kaikkea rahaa (opiskelijabudjetti), aikaa (gradu) ja koirilla vauhtia sekä intoa.

 Agilitykisojen jälkeen päätin myös hieroa Siriuksen ja Aurinkoisen - sekä opettaa Pasille, kuinka koiria kotihierotaan. Syynä se, ettei minun tarvitse yksin hieroa kolmea koiraa, varsinkin kun itsekin kaipaisin hierojaa erittäin kipeästi!
 Africa vastasi hyvin Pasin hierontaan - olettaen että Pasi osasi hieroa oikein (tosin harjoittelemallahan sitä oppii). Whippetillä oli kireyttä kropan vasemmalla puolella aina lapaluusta takareisiin asti. Syynä todennäköisesti jälleen oikeanpuoleinen lonkka, joka aiheuttaa välillä kiputiloja sekä jäykkyttä, jolloin Africa ei käytä kroppaansa tasaisesti ja saa vasemman puolen lihaksistonsa kipeytymään. Tästä jatketaan hieronnalla ja lämmöllä. Tarkoitus on kuvauttaa African lonkat ja lannealue seuraavan kerran, kun whippetillä on eläinlääkäriin muutakin asiaa.
 Siriukselta löytyi lihaskireyttä lannerangan alueelta sekä murtuneesta jalasta, joka naksahti ranteesta sekä varpaista kun mobilisoin Siriuksen niveliä. Ranteesta lähtenyt pamahdus vähän säikäytti, kääntelin rannetta eri suuntiin ja tarkkailin samalla Siriusta, että sattuuko siihen. Ei nähtävästi, koska Sirius makasi rauhallisena kyljellään minun väännellessä sen murtunutta jalkaa. Nähtävästi Siriuksella oli vain kunnon nivellukko ranteessa.
 Aurinkoisella suurimmat lihaskireydet löytyivät kylkilihaksista, joita sitten auoinkin pidemmän aikaa. Ei mikään ihme, että Aurinko ei halunnut juosta lujaa tai kääntyä kunnolla, koska kylkilihakset olivat kipeinä eivätkä varmasti juurikaan venyneet juostessa - tai tekivät kipeää venyessään. 
 Pitää aukoa kooikkereilta näitä lihasjumeja vielä uudestaan viikonloppuna kevyesti, onneksi meillä on lämpötyyny sekä kauratyynyjä joilla koirien lihaksia on hyvä lämmitellä. Myös Back on Track -verkkoloimi on meillä jälleen päivittäisessä käytössä.

 Viikonlopuksi olen suunnitellut pidemmän metsälenkin sekä rallytokon treenausta Aurinkoisen ja Siriuksen kanssa. Mikäli sää sallii, on metsälenkillä tarkoitus ottaa koirista syksyisiä kuvia - blogin banneri on kovin kesäinen ja koirien omilla sivulla olevat kuvatkin jo muutaman kuukauden takaisia.

Aurinko treenaa agia 23.09.2014
Sirius treenaa agia 23.09.2014
African keinu & rengas 23.09.2014

 Loppuun videot agilitytreeneistä parin viikon takaa. Seuraavissa treeneissä mennäänkin kooikkereitten kanssa ilman rimoja ja sen jälkeen treenataan pari viikkoa ponnareiden kanssa. Kisakorkeuksia ja kiemuroita ehditään treenaaman vielä useampi vuosi :)

Kieputusta

 Ensimmäisistä kolmosluokan agilitykisoista jotain oppineena haluan oppia itse ohjaamaan kieputuksia, takaakiertoja, leikkauksia ja muita mukavia sujuvasti - ja haluan että koiratkin oppivat ne, eikä homma ainakaan kaadu siihen etten osaisi jotakin. Eri asia on sitten se, ehdinkö ohjaamaan kunnolla tai teenkö ohjauskuvion kunnolla, mutta että edes osaan sen.

 Viime viikolla ryhmätreeneissä oli vastassa tällainen rata. Paljon takaakiertoja, haltuunottoja, puomi-putkierottelua ja juoksemista, että ehdin ohjaamaan oikein.

Rata 16.09.2014

 Siriuksen ongelmakohdaksi nousi hypyt 8 ja 9. Se hyppäsi molemmat hypyt uudestaan toiseen suuntaan, kun minä jatkoin matkaani. Tähän siis luullakseni tein twistiä, yritin myös 8.hypylle viskileikkausta. Se nyt meni Siriukselta vähän paremmin, muutaman toiston jälkeen molemmat valitsemani ohajuskuviot alkoivat sujua. Puomi-putkierottelu meni Siriukselta hienosti, ja muuten rata oli sujuvaa Titiuun kanssa.
 Aurinkoiselle ongelma oli ensin puomi. Hyppy nro 9 jälkeen Aurinko kiipesi puomille - kolmesti. Siinä vaiheessa minä tajusin, että olen väärällä puolella eli puomin puolella. Aurinko luki periaatteessa ohjaustani oikein, mutta suullista käskyäni ei. Vaihdoin ohjauskädeksi oikean käteni, vedätin Aurin hyppyjen 9 ja 12 välistä hypylle 10 - tadaah! Ei puomille tunkemista.
 Seuraava haastava paikka oli putken väärä pää. Eli putki nro 11 mentiin väärästä päästä pariin otteeseen. Tein valssin 10.hypyllä suoranaisesti Aurin päälle, otin haltuun ja keilasin koiran putken oikeaan päähän. Puomi-putkierottelu oli Aurinkoisellakin erinomainen, samoin kontaktit jotka pitävät yllättävän hyvin, vaikka minä jatkan juoksua eteenpäin.

 Mietin vain, että pitäisikö opettaa kontaktit itsenäisemmiksi, ilman erillistä pysäytyssanaa (joka meillä on "koske"). Eli koira pysähtyy itse automaattisesti 2on-2off -kontaktille. Toisaalta, uskaltaisinko luottaa siihen myös kisoissa että koira pysähtyy? Todennäköisesti tämä tekniikka menisi siihen, että treeneissä olisin hiljaa ja kisoissa huutaisin "KOSKE".
 Ettei vaan agility olisi liian helppoa muutenkaan, niin sitten minä vielä sekoitan koirieni päät. 

 Tänään kävin tekemässä kooikkereitten kanssa putken "väärää" päätä, mikä osoittautui Aurinkoiselle aika kinkkiseksi jutuksi, koska Auri karkasi jopa selkäni takaa putken väärään päähän. Miksi? Koska PUTKI on Aurinkoisen LEMPPARI. Ja koska minä annoin sen mennä väärään päähän.
 Tätä siis on Aurinkoisen kanssa treenattava aika reilusti, ennenkuin voin luottaa siihen että Aurinko kuuntelee ohjausta eikä pientä ääntä päässään, joka käskee mennä putkeen, ihan sama mihin päähän.
 Treeniin kuului juurikin kieputusta, jossa minä pyörin hypyn siivekkeen vieressä, koira hyppää ja tulee käteen. Tämä osoittautui viimeksi ongelmalliseksi, eikä se nytkään mallisuoritus ollut, mutta parempi kuitenkin. Lisäksi treenasin (käsittääkseni) päällejuoksua ja twistiä - minulla on vähän ohjaustermit hukassa edelleen. Siriukselle päällejuoksu oli helpompi kuin Aurinkoiselle, Aurinko taas tajusi twistin Siriusta nopeammin. Auri sai extranamipalkkaa kädestä päällejuoksusta hypätessään ikäänkuin suoraan syliini, Siriusta palkkasin twistissä lelulla heti hypyn jälkeen ja itse jatkoin seuraavan esteen suuntaan.

 On tämäkin, kun pitää opetella kaikenmaailman ohjauskuvioita ja varsinkin niiden nimiä! Lisäksi monilla on oma versionsa näistä vaikeammista ohjaustekniikoista, niistä on vain sitten valittava omaan käteen (kirjaimellisesti) sekä omalle koiralle sopivat.
 Suosittelen lämpimästi välillä olemaan hiljaa kun opettelee uusia ohjaustekniikoita. Minulle se ainakin auttaa, ja keskityn enemmän liikkeeseeni sekä siihen missä koira on, kun en sano mitään. Tuntuu että koirakin jotenkin herkistyy ja tarkkailee minua paremmin, kun ääntä ja käskyä ei kuulu.

 Aurinkoisen kanssa tehtiin myös keinua Pasin avustuksella. Pasi piti keinua ylhäällä ja palkkasi nameilla, minä annoin vain "keinu" -käskyn ja päästin Aurin juoksemaan keinulle. Tätä tehtiin muutama toisto ilman, että keinu missään vaiheessa laskeutui alas. Sen jälkeen tehtiin muutama toisto niin, että Aurinko sai palkan keinun ollessa ylhäällä, Pasi laski keinun hallitusti alas ja Aurinko sai uuden palkan. Hyvin tuli keinuun lisää vauhtia, kun otin treenien lopuksi keinun pari kertaa molemmilta puolilta ilman Pasin avustusta :)
 Nähtävästi möllikisoissa tehty lentokeinu vaikutti siihen, että minä varoin liikaa keinua Aurinkoisen kanssa ja pehmeänä koirana se päätti hidastella entisestään keinulla koska "mamma jännittää, sitä pitää rauhoitella".

 Africa teki keinua samalla tavalla parikymmentä toistoa ja voilá! Africa teki tänään keinun osana rataa! Varmasti Africa tarvitsee vielä vahvistusta keinulla, eikä se ole täysin varma este mutta näyttää jo huomattavasti paremmalta kuin pari viikkoa sitten. Renkaan kanssa on tekemistä (mini-medirengas meni mainiosti, maxikorkuinen rengas ei), ja kepit ovat aivan alkutekijöissään. Myös kontakteja pitää hioa varmemmiksi (eli palkata radan yhteydessä ja harjoitella myös erillisinä), mutta African kanssa voi tehdä jo ihan oikeaa ratatreeniä.
 Ei lainkaan huonosti, ottaen huomioon että African kanssa on tehty puoliaktiivisesti agilitya vain puolisen vuotta.

 Nyt taas sää inhottaa, kylmää ja kosteaa. Päälle päätteeksi on luvattu räntäsadetta ja yöpakkasta - yäk. Koiratkaan eivät hirveästi tällaista säätä arvosta, mutta ulkoitava on. Onneksi on siihen sopivat varusteet, jotka tekevät lenkkeilystä edes siedettävää - hauskaa voi pitää sitten agilityhallissa sekä meidän melko tilavassa tupakeittiöissä :)

Hupparikansaa.

Kolmosluokkalaiset kooikkerit

Se oli sitten siinä. Nyt on molemmat kooikkerit agilityn 3-luokassa.

 Aurinko nousi PoKSin kisoissa Anne Saviojan agilityradalta kolmosluokkaan, sijoittuen toiseksi. Varmistelin liikaa ja keinulla kului useita sekunteja, koska en halunnut toistaa möllikisoissa tapahtunutta lentokeinua. Kuitenkin vauhti riitti siihen, että luokkanoususerti meille irtosi! Jälleen minua itketti ja nauratti yhtäaikaa, olin kauhen tyytyväinen Aurinkoiseen, joka teki hienoa työtä vaikka minä olin välillä käskyineni vähän myöhässä ja kaarrokset menivät pitkiksi - kuten meillä yleensäkin. Aurinko siis nousi 2-luokasta kisaamaan kolmosissa neljällä startilla. Aika hurjaa. Saa nähdä miten monta starttia vaaditaan siihen, että Aurinko saa 3-luokasta tuloksen, puhumattakaan 0-tuloksesta.

 Kisasin sekä Siriuksen että Aurinkoisen kanssa kolmosissa, molemmille 2 starttia. Tuomarina 3-luokassa toimi Jari Tienhaara. Radat eivät olleet hirvittävän vaikeita, mutta selvästi 2-luokan ratoja haastavampia ansapaikkoineen.

 Aurinkoisen kanssa radat menivät hyllyiksi. Ensimmäisellä agilityradalla minä itse ohjasin koiran putken väärään päähän, mutta olin kauhean tyytyväinen Aurinkoisen kontakteihin ja keppien aloituksen hakuun! Toisella radalla Aurinko päätti ihan itse valita hyppynsä minne menee, vaikka huusin "tässätässäTÄSSÄ" ja käytin kroppaani ja käsiäni ohjaamiseen. Ei, Aurinko halusi hypätä juurin sen hypyn, joka oli minun selkäni takana parin metrin päässä. Loppurata meni taas hirveän hienosti ja nopeaa vauhtia, Aurinko haki pimeän putkikulman taitavasti ja aloitti jälleen kepit oikein kauempaakin käskettynä. Vau! Eipä tässä tarvita kuin lisää treeniä ja selvästikin haltuunoton harjoittelua, niin ehkä ne kolmosten radat alkavat meiltäkin sujumaan.

 Sirius sai 5 ratavirhettä (kielto) ensimmäiseltä radalta, kiitos minun huonon ohjaukseni. Kiltti kooikkeri kuitenkin suoritti radan hienosti loppuun ja kontaktit napsahtivat kohdalleen.  Toisella radalla Sirius sitten kipitti ensimmäisen nollansa! Vaikka minä jälleen sähläsin ja unohdin totaalisesti kesken radan, kummalta puolelta hyppy nro 12 piti suorittaa. Siinä sitten pyörin muutaman sekunnin ajan ja Sirius (jälleen kiltisti) pyöri mukana ja odotti, että "mihin suuntaan mamma nyt minun haluaa menevän?". Titiuu on maailman kiltein agilitykaveri, jos vain minä taas oppisin ohjaamaan kunnolla niin voisi niitä nollia tulla vähän nopeammilla ajoilla!Siihenkään ei auta kuin harjoittelu ja se, että opin valitsemaan koirilleni parhaat ohjauskuviot enkä katso miten muut, kokeneemmat ja mahdollisesti paljon taitavammat ohjaajat tekevät. Treeneissä voin sitten opetella erilaisia ohjaustekniikoita ja opettaa ne koirilleni, enkä ottaa kisoissa yhtäkkiä käyttöön jotakin sellaista, mistä kooikkerit vain hämmentyvät ja sitten tekevät omia ratkaisujaan.

 Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen sekä Aurinkoisen että Siriuksen suorituksiin. Aurinko nousi kolmosiin ja Sirius sai ensimmäisen nollansa. Tämän vuoden haaveet on täytetty kaksinkertaisesti! Haaveilin Aurin nostamisesta kakkosluokkaan ja Siriuksen nostamisesta kolmosiin.  Ehkä vielä parissa kisassa käyn tänä vuonna, sitten saavat kooikkerit nauttia kisatauosta. Joulun aikoihin tulee myös kuukauden mittainen treenitauko, minkä uskon tekevän vain hyvää.

Sirius agiliitää 11.09.2014
Aurinko agiliitää 11.09.2014
Africa agiliitää 11.09.2014

 Tällä kertaa postauksen loppuun videot kisoja edeltävän viikon agilitytreeneistä jokaisen koiran osalta. Minä kaipaan selvästi enemmän treeniä kuin koirat, mutta toivottavasti kehityn paremmaksi ohjaajaksi tässä ajan saatossa. Jotain olen ainakin osannut tehdä oikein, kun olen molemmat kooikkerini kolmosluokkaan agilityssa saanut :)
 Seuraava tavoite on sitten kehittyä myös rallytokon suhteen, jos siinä päästäisiin kisaamaan vaikka ensi vuonna! Haaveita on ainakin hyvä olla, sekä se kuuluisa varasuunnitelma - ja varasuunnitelman varasuunnitelma. 

Kisaaminen on rankkaa...

...Onneksi toisessa mummolassa on pehmeät sohvat.